Ei sittenkään jumppaa

Ruusalla kävi perjantaina osteopaatti, jolta saimme monia jumppavinkkejä. Osteopaatti oli eniten huolissaan takapolvista ja suositteli myös mäkitreeniä.

No, maanantaina otin asiakseni toteuttaa mäkikävelyä, onhan tapani noudattaa viisaammilta saatuja neuvoja liiankin tunnollisesti. Menimme metsään, koska siellä oli edelleen lunta eikä vain jäätä kuten kaikkialla muualla. Poni oli hihnassa, tätikin jalkapatikassa.

Liikuntasuorituksesta tuli vähän pitempi ja rankempi kuin olin etukäteen suunnitellut, mikä osittain johtui ponin itse keksimistä koreografioista. Näihin kuului erinäisiä loikkia ja laukkailuja, kaikenlaista sellaista mitä ei toipilasjalan takia olisi vielä saanut tehdä. Yritykset hillitä ponin riekkumista eivät tuottaneet kovin pitkäaikaista tulosta, etenkään siinä vaiheessa kun omat hermot menivät. Etujalkojen nastabootsitkaan eivät menossa kauan mukana kestäneet.

Kuva ei liity tapaukseen, mutta on kuitenkin samasta ponista samoissa vermeissä. 

Kauhulla odotin, mitä tällaisesta rasituksesta toipilasjalalle seuraisi. Mikä helpotus, kun se vaikutti lenkin jälkeen ihan ok:lta.

Harmi vaan, että viereinen kinttu olikin sitten jotain ihan muuta. Niin muhevaa turvotusta ei kuulkaas ole Ruusa-ponin jalassa ennen nähtykään, jos imppareita ei lasketa. Jänteitä oli vaikea tuntea taikinamaisen turvotuksen alta.

Vaikka Ruusalla on ollut monia jalkavaivoja, sen luut, nivelet, jänteet ja ligamentit ovat aina pysyneet ehjinä. Mutta jos tällaisen turvotuksen alla ei ole mitään rikki niin kannattaisi varmaan laittaa samantien lottokin vetämään. Tilanteen tuoreeltaan tunnustellut tallinpitäjä oli samoilla linjoilla, ei näytä hyvältä, eikä varsinkaan tunnu.

Mitäpä sitä muuta ihminen vapaa-ajallaan tekisikään kuin ramppaisi tallilla käärimässä ponin jalkoja kylmäyspatjoihin, truuttailisi ponin suuhun Metacamia. No eipä juuri mitään.

Kauanko ihminen voi jaksaa jatkuvaa ponillista poikkeustilaa? 

En tiedä, yritän vaan keskittyä kulloinkin käsillä olevaan ongelmaan. Ehkä jossain vaiheessa tulee raja vastaan. Tai sitten raja siirtyy sitä kauemmas, mitä enemmän on elämänsä eläimeen jo ehtinyt panostaa. Mutta kieltämättä sitä välillä miettii, että alatisairaaseen lemmikkiponiin upotetulla rahalla pitäisi tervettä hevosta maneesitallilla, tai kahta tervettä pikkutallilla. Mutta onhan se sentään söpö.

Koska en ole kuitenkaan ihan suorilta valmis kaivamaan ponille kuoppaa, tein kuten aina ennenkin eli soitin eläinlääkärille. Sain ajan ensi tiistaille. Viikkokin on tässä tilanteessa pitkäntuntuinen aika odottaa, mutta odottaa pitää. Paksun turvotuksen läpi ei ultrakaan näe.

Sitä on taas, vaikkakin tässä kuvassa on pakkaslunta.

Hyvä blogi on kuulemma positiivinen, joten seuraavaksi seuraa positiivisuutta. Nimittäin turvotus on jo tuoreimmasta vammajalasta laskenut. Myönteinen juttu on sekin, että se aiemmin tutkittu vasen etujalka on nyt ulkoisesti tarkasteltuna priimakunnossa.

Lisäksi hyvä juttu kengättömän kannalta on se, että tuli taas lunta. Nuoskalumi tarttuu jäähän kuin räkä, joten pahin (ponin) liukastumisen pelko on ainakin hetkeksi väistynyt.

Tiistaina ponilla piti olla kengitys, jotta saataisiin vähän järeämpää liukkaudenestoa alle. Viikon varoitusajalla sain sovittua ajan eräälle kengittäjälle, joka on keskimääräistä taitavampi ilmestymään paikalle sovittuun aikaan. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan tullut. Syytä ei liene asiallista julkistaa, mutta sanottakoon, että ei häntä voi peruutuksesta syyttää.

Ruusan kannalta kengittäjän estyminen ei ehkä tullut kovinkaan huonoon saumaan. Sen on ehkä nyt tilsakelien tultua parempi olla potentiaalisesti risan kinttunsa kanssa paljain jaloin.