Niskojen vapautusrintama eli alexander-tekniikkaa ratsastajille

Jos ihminen kärsii lihasjännityksestä niin, että hänellä on vähintään kerran kuukaudessa lääkitystä vaativa jännityspäänsärky, hän varmaan hakee siihen apua muutenkin kuin vain käymällä hierojalla. Paitsi ettei hae. Mutta jos ihmisen keholliset ongelmat häiritsevät ratsastusta, ihminen pyrkii hakemaan kaiken mahdollisen opin helpottaakseen tilannetta.

Viikonloppuna järjestettiinkin sopiva kurssi Huittisissa Balanssiin-hyvinvointitilan upeissa puitteissa, nimittäin Sirpa Tapanisen kurssi Alexander-tekniikkaa ratsastajille. Kurssin aikana harjoiteltiin mainittua tekniikkaa sekä perusharjoituksin että satulassa. Apuopettajana oli Jyri Lamminmäki, joka on myös kokenut alexander-tekniikan opettaja, mutta oli hakemassa lisäkokemusta tekniikan opettamisesta ratsastajille.

Etukäteen minulla ei ollut kovin vankkaa käsitystä alexander-tekniikasta, mutta oli sellainen tunne, että siitä voisi olla apua rentouden löytämiseen ratsailla.

Kurssilla opeteltiin soveltamaan alexander-tekniikkaa myös hevosen selässä. Minä sain onneksi soveltaa ponin selässä, kerrankin! Ja lopuksi yritin vähän ratsastaakin - enimmäkseen huonolla menestyksellä, hetkittäin ihan asiallisellakin. Kuva videolta.

Kurssilla selvisi, että tarkoitus on ikään kuin palata kehonkäytölliseen tilanteeseen, jossa ihminen on juuri kävelemään oppineena. Taapero ei tietoisesti ohjaa liikettään, antaa sen vain tapahtua. Aikuiset sitten taas, no, ovat asia erikseen. Monella tapaa voi aikuinen itsensä kantaa, ja yleensä väärin.

Käytännössä teemme ihan liikaa tahdonalaisilla, pinnallisilla lihaksilla, vaikka voisimme vain antaa kehon tehdä tehtävänsä. Kurssilla mm. kävi ilmi, että alaleuka pysyy kiinni, vaikka sitä ei lihaksilla pitäisikään. Pääkin pysyy niskan jatkeena, vaikka lihaksista vähän hellittäisikin. Itse asiassa juuri lihaksilla pitäminen vetää pään yleensä ihan jonnekin muualle kuin suoraan selkärangan jatkeeksi.

Niskan lihasten jännittäminen vaikuttaa suoraan myös mieleen, sillä pään ja niskan liittymäkohdassa olevien pienten lihasten jännitys saa kehon pakoreaktion valtaan. Silloin hartiat nousevat korviin ja keho jännittyy.

Niskan jännitys heijastuu lantioon ja koko kehoon. Toisaalta jos niskan saa rennoksi, koko muukin keho rentoutuu mukana.

Siksi nimenomaan niskan vapauttaminen on kuulemma avain mukavampaan oloon koko kehossa. Sirpa Tapaninen korosti, että kyse ei varsinaisesti ole niskan rentouttamisesta, sillä täysin rento niska ei pysty kannattelemaan päätä. Mutta jos pinnalliset lihakset lakkaavat jännittämästä turhaan, kaikesta tulee helpompaa. Urheilusta, ratsastamisesta, ylipäätään ihmisenä olemisesta. Näin väittävät.

Niskat vapaaksi!

Jostain syystä kaikki kuvat ovat tähän samaan suuntaan, mutta toiseen suuntaan on sentään yksi video tuossa alempana.

Jotta voisimme päästää irti omista epäekonomisista ja mahdollisesti haitallisistakin tavoistamme, teimme koko viikonlopun ei-mitään. Sietämättömän vaikeaa!

Päähän jäi kaikumaan Sirpan ääni: "kun ajattelet, että (lisää tähän sopiva kehollinen toiminto), älä tee mitään".

Piti ajatella asioita kuten kuinka painovoima vetää istuinluita ja kantapäitä alaspäin. Kuinka selkä pitenee alhaalta alaspäin ja ylhäältä ylöspäin, levenee ja paksunee. Kuinka niska vapautuu, leuan lihakset rentoutuvat. Polvet loittonevat ristiluusta, olkapäihin tulee lisää tilaa. Pää piti kuvitella irralliseksi palloksi, joka lepää vaahtomuovitolpan nokassa. Sellaista.

Ei saanut tehdä, vain antaa kaiken tämän tapahtua. "Lihas seuraa aina ajatusta", perusteli Sirpa Tapaninen.

Kun ajattelee istuinluiden sulamista tuoliin, alaselkä suoristuu ja liukuu paikoilleen lantion päälle. Kun ajattelee, että päälaki matkaa eteen ja ylös, yläselkä ja niska pitenevät. Asento suoristuu, ihan itsestään. Tai no, ei ehkä ihan itsestään, sillä tekniikan löytäminen olisi vaikeaa ilman opettajan ongelmakohdat osoittavaa kosketusta.

Viimeistään ensimmäisen jumppamatolla tehty aktiivinen rentoutusharjoitus tuntui siltä, että tässähän voi olla jotain perääkin. Siis minähän olen tajuamattani ollut ihan kokovartalokipsissä! Ei ihme, että hieroja on saanut aina tehdä töitä koko rahan edestä.

Tuntuu oudolta, sanoi moni. Minustakin tuntui oudolta, lähinnä siksi, että leukaan ei sattunut. Näin jännityksetön ei narskuttelijan purentavikainen leuka ole ollut ehkä ikinä, paitsi aivan välittömästi hieronnan jälkeen. (Kyllä, myös leuan lihaksia voi ja myös kannattaa hierotuttaa.)

Poni yritti kovasti ymmärtää ratsastajaa, joka oli yhtä aikaa hyllyvä ja kireä. Huomaa korrelaatio ratsastajan ja ponin selkien asentojen välillä.

Mutta iso ongelmani, hengityksen huono toiminta, ei ensimmäisen kurssipäivän aikana kadonnut mihinkään. Miten on edes mahdollista, ettei elossa oleva ihminen osaa hengittää?

Toinen kurssipäivä alkoikin turhautumisella. Muut hihkuivat, kuinka vapautuneelta ja hienolta tuntuu. Minusta tuntui edelleen siltä, etten osaa hengittää enkä ehkä ikinä enää opikaan. Alkoi ihan kiukuttaa. Sitten pukin päällä lepäävässä satulassa ajattelin Jyri Lamminmäen opastuksella olkapäätä rennoksi ja tilaa olkapään ja kainalon väliin ja yhtäkkiä tapahtui jotain kummallista.

Aloin hengittää kuten normaalit ihmiset! Samalla keho ja mieli rentoutuivat. Sirpa hämmästeli, miten paljon leveämmäksi selkäni oli muuttunut. Solisluiden ja olkapäiden alueen lihakset tuntuivat kuin olisin venyttänyt niitä hulluna.

Olen pitkään ajatellut, että minun pitäisi opetella hengitystekniikkaa ja sillä pakottaa kehoni hengittämään optimaalisesti. Mutta tämä ajatus onkin johtanut siihen, että olen hengityselinten ympärille kiinnittyvillä lihaksilla itse asiassa estänyt itseäni hengittämästä kunnolla. Tämä on korostunut erityisesti hevosen selässä.

Jos ratsastaja ei voi hevosta pakottaa rentoutumaan niin ei näköjään itseäänkään.

Niinpä se, mitä minun pitää tehdä, onkin jotain päinvastaista. Pitää lopettaa tekeminen ja antaa kehon hoitaa tehtävänsä.

Kun sunnuntaina nousin kurssiratsuni selkään, sielläkin oli rennompaa olla kuin edellisenä päivänä. Hengitys kulki paremmin. Ainakin niin kauan, kun en tehnyt yhtään mitään.

Heti, kun otin ohjat, ylävartalo jännittyi. Sirpan mukaan näytti siltä, että käytin ohjien ottamisessa ylävartalon lihaksia. Piti ajatella, että kädet lähtevät alaselästä. Alaselässä on käsien tuki, ei yläselässä.


Linkki videoon

Käynnissä homma alkoi jo jotenkin sujua, mutta kun yritin ruveta ravaamaan ohjat kädessä, tunsin itsekin, kuinka ylävartalo jähmettyi. Käsivarret liimautuivat kylkiin. Lantioon ilmestyi sinne kuulumatonta jännitystä ja kaikki muu hölskyi hallitsemattomasti.

Rentouden hakemisessa auttoi Jyrin neuvo: älä ajattele, että kyynärpäiden pitäisi olla kiinni kyljissä. Minusta tuntui, että käsi alkoi heti hirveästi heilua, mutta videolta huomaa, mitä mieltä poni oli asiasta: se uskalsi rentoutua.

Ehkä tässä on avain jonkun keholukon avaamiseen. Mainittu video ääniraitoineen on alla (naisääni kuuluu toiselle kurssin osallistujalle, joka ystävällisesti otti nämä videot).


Linkki videoon

Kurssiratsuna minulla oli 21-vuotias Esko-poni, tai kuulemma se onkin eestinpienhevonen. Poni tai pienhevonen, 140 cm korkea yhtä kaikki.

Olin Eskoon jo ihastunut Katariina Kaartinen-Alongin kesällisellä kurssilla Balanssiin-tilalla ja salaa toivoin, että pääsisin joskus sillä ratsastamaan. Vaikka tässä nyt aika vähän oli varsinaista ratsastamista niin Esko tuntui kyllä juuri niin mukavalta tyypiltä kuin on omistajansa alla näyttänytkin.

P.S. Ihan ei viikonloppukurssi ole riittävä tekniikan sisäistämiseen. Ja vaikka yritin eilisellä ratsastuskerralla koko ajan keskittyä niska-hartiaseudun rentouteen, tänään heräsin massiiviseen jännityspäänsärkyyn. Että ei ihan tainnut ainakaan vielä onnistua itsenäisesti...  Ehkä meni yliyrittämisenkin puolelle. (Edit. sen verran oppia kuitenkin jäi päähän, että sain vähän rentoutettua niskaa enkä tarvinnut särkylääkettä.)