Sairausloma - uhka vai mahdollisuus (käytöstapojen harjoitteluun)

Koskaan ei voi olla liian varovainen, ainakaan jos asia koskee hevoseläimen jalkaosastoa. Etenkin ennen kuin ultraäänellä todettiin, ettei nesteilleessä kintussa ole varsinaista vauriota. Melkein kolme viikkoa piti elää sillä mielellä, että yksi jaloista saattaa olla rikkinäinen.

Mitä tehdä ponin kanssa, kun ei uskalla antaa sen pukkilaukata pahimpia pöllöenergioita pois? No, ehkä vaikka palata perusasioihin.

On myönnettävä, että hevosenkäsittelijänä en ole aina varsinaisesti jämpti. Periaatteessa juu, mutta pienistä jutuista en jaksa aina natkuttaa. Vaikka varsin hyvin tiedän, että pitäisi. Etenkin Ruusa-tyyppisten eläinten kanssa pienistä myönnytyksistä kasvaa vähitellen ikäviä tapoja.

Pikkusormi on annettu, ja koko käsi on mennyt.

Onko muka pakko, jos ei taho?

Niin että sitä me nyt olemme harrastaneet sitten. Peruskäytöstapojen palauttelua ponin kalloon, ja ihmisen kalloon on taottu käsitystä pienten asioiden merkityksestä.

Ihan olemme tehneet sellaista talutusharjoittelua, jossa ponin tehtävä on pitää sopiva etäisyys ja toivottu askellaji sekä olla kipittämättä ihmisen edelle. Pysähtyä, kun pyydetään - mielellään jo pienestä avusta eikä vasta, kun narunheilutus käy kuntotreenistä.

Tässä kohtaa olisi kyllä hyvä heilauttaa sillä narulla vaikka ihan omaan naamaan. Miten voisin odottaa ponilta reagointia pieneen apuun, jos pienen avun sivuuttamisesta ei tavallisesti seuraa yhtään mitään? 

Ihan sama ongelma aktualisoituu myös ratsastaessani. Haluan ratsastaa kevyin avuin, mutta jos en kovenna apua, kun hevonen ei toteuta toiveitani, itse asiassa vain turrutan hevosen. Pienistä avuista tulee vain hyttysen ininää hevosen korvissa - ja tarvitaan vähän rumiakin otteita, että hevonen alkaa kiinnittää taas huomiota vienoihin pyyntöihin.

Näin on siis ihan vaivihkaa käynyt myös poniinin talutuskäyttäytymisen kanssa. Se ei varsinaisesti riistäydy hallinnasta eikä esim. juokse päälle, mutta on, pakko myöntää, ajoittain aika epäkohtelias.

Kaikki muu kiinnostaa enemmän kuin narunjatke.

Paikallaan seisominen puolestaan on ollut Ruusalle aina sellainen kompastuskivi, että totta puhuen olen vähän vältellytkin sen harjoittelua.

Toipilasaika on kuitenkin tarjonnut mainion pakkoraon mahdollisuuden keskittyä näihin tylsiin tärkeisiin juttuihin.

Kuten sellaiseen, että kun pysähdytään, ponin ei ole soveliasta ryhtyä heti etsimään jotain kiinnostavampaa tekemistä, ei potkiskella takajaloilla eikä kuopia etujaloilla, eikä edes viskellä niskoja protestiksi. Eikä saa hinkata päätä narunjatkeeseen.

Soveliasta on vain seisoskella, mielellään rentona ja huomio taluttajassa. Kaikkea ei voi saada heti, siksi alkuun on palkittu (liikkumisluvalla) ihan vaan jalkojen liikkumattomuudesta ja vähitellen edetty kohti zenimpää meininkiä.

Jo vähän parempaa keskittymistä käsillä olevaan (niin tylsään) tehtävään.

Parannusta ponin tapoihin on ollut havaittavissa. Sairausloma on siis tullut käytettyä hyödyksi. Nyt pitäisi vain käsittelijän muistaa, että jumala on yksityiskohdissa.

Ja ennen kaikkea pitäisi muistaa se, mistä Niina - jälleen kerran oivallisesti - kirjoitti: oma mielentila. Paksunsin tämän, jotta tärkeys korostuisi. Jos täti on itse ärtyneessä ja kiireisessä mielentilassa, on ponipeilistä turha odottaa kovin mairittelevaa näkymää. Tästä olen aiemmin saanut hyvän opetuksen silloiselta opeltamme Sarilta.

Kun on tylsää, paljaaksi kaluttu kuusikin on ihan kiinnostava.

Ponin käytöstä toki saattaa pahentaa se, ettei ohjattua liikuntaa ole ollut tarjolla tavalliseen tapaan. Ruusa ei koskaan ole harrastanut kovin raskasta urheilua, mutta aika säännölliseen tekemiseen se on kuitenkin tottunut. Ja kun fyysistä tekemistä on ollut vähemmän, ponin tarhaolemus on suorastaan huutanut tekemisen puutetta.

Emännän ilmaantuessa näköpiiriin alkaa kuulua hörhöttelyä tarhasta. Yleensä tällainen äännähtely liittyy ruokatilauksiin, mutta nyt iloista tervehtimistä on kuulunut muulloinkin kuin heinän loputtua.