Keijupölyä hevosen niskaan ja muita istuntaharjoituksia - Riding with Connection

Kun istuntaepätoivon alho on syvimmillään, voi onnitella itseään talvisesta viisaudesta kesän kurssitarjontaa selatessa. Silloin nimittäin ymmärsin varata tähän väliin Katariina Kaartinen-Alongin istuntakurssin "Riding with Connection".

Katariinahan on melkoinen velho taikomaan ihmisten istuntaongelmia kadoksiin. Viime kesänä hän sai vähän ryhtiä istuntaani, joka silloin oli mallia löysä spagetti.

Jos ihminen oppisi suoraviivaisesti ja täydellisesti, löysyydestä jämäköitetty istuntani olisi varmaankin nyt juuri hyvä. Vaan ei. Siksakia suhailee ihmisen oppimispolku. Ja siksak on matkannut sen "just hyvän" ohi sellaisella vauhdilla, ettei tyyppi ole ehtinyt asiaa edes tajuta.

No, eipähän ainakaan ole istunta enää löysä spagetti! Ajantasaisempi vertauskuva olisi ehkä rautakanki. Tai, kuten joku kurssilla osuvasti totesi, pehmeäksi keitetystä pastasta on siirrytty keittämättömään. Vaikka itse tykkään ruoassa enemmän pehmeästä (tiedän, että tämä on kaikkien kulinaristien mielestä väärin), ratsailla olisi hyvä tavoitella sellaista al denteä.

Pitäisi osata olla jäntevä ilman jännitystä. Siinäpä kehitystehtävää kerrakseen.

Ihan hetkittäin meno näytti ok:lta.

Mutta enimmäkseen oltiin lähempänä tätä.

Kun tyyppi jäkittää satulassa kaikin voimin, ei liene yllätys, että takapuoli ei uppoa kovin syvälle satulaan. Olen kuulemma up rider eli sellainen ratsastaja, joka killuu satulassa vain pieni osa takapuolta satulaa koskettaen. Jos jotain yllättävää sattuu, up rider on heti persus irti hevosesta. Tunnistan ja tunnustan.

Tärkeintä nyt olisikin koko ajan miettiä istuinluita alas. Koko ajan ja joka tilanteessa.

Ratsastajan takamuksen pitäisi seurata hevosen selkää kuin koripalloilijan käsi palloa. Koripalloilija ottaa ylös pomppaavan pallon vastaan pehmeästi ja työntää sitä taas sulavasti alas. Kuin olisi yhteydessä palloon silloinkin, kun se on irti kädestä.

Sama idea toimii ratsaillakin, erityisesti kevyessä ravissa. Ylös noustessa pitäisi "imeä" samalla hevosen selkää ylös, alas mennessä pehmeästi työntää istuinluilla sitä vasten.

Harjoitusravissa liike on tismalleen sama, mutta ratsastajan takamus pysyy koko ajan kiinni satulassa. Ainakin periaatteessa. Enää pitäisi saada periaate ja käytäntö kohtaamaan.

Täydellisessä maailmassa ratsastajan paino jakautuisi melko suurelle alueelle: istuinluille ja koko niiden ja häpyluun välissä olevalle "kolmiolle" sekä aika paljon reisille. Koska kartta täydellisen maailman portille on meikäläiseltä vielä hukassa, painoni jakautuu aika pienelle alueelle ja vieläpä vähän etupainoisesti (minkä kiusalliset hiertymät kyllä aina ratsastuksen jälkeen paljastavat).

Pitää ajatella, että istuisin takataskujen päällä, levittäen niitä mahdollisimman laajalle satulassa. 

Mutta vaikka kuvitteelliset takataskut pitää saada satulaan, ei saa istua kuvitteellisen hännän päälle. Jos istuu hännän päällä, istuinluut eivät enää osoita suoraan alaspäin. Ja kun istuinluut kääntyvät sojottamaan eteenpäin, ne työntävät hevosta etupainoiseksi.

Tässä(kin) kuvassa on aika monta asiaa pielessä.

Istuinluut ovat ehkä tärkeintä ratsastuksessa, sanoi Katariina. Niiden pitäisi tuntua aina satulassa istuessa, suorassa kohti hevosen selkää, molempien samalla tavalla. Myös silloin, kun keventäessä istuu satulaan.

Minun kevennykseni on kuulemma epäselvää, ei ole selvää eroa ylhäällä ja alhaalla olon välillä. Tämähän on monien opettajien mielestä hyvä juttu, matala kevennys. Mutta Katariinan mukaan pienesti keventämällä saa pienesti ravaavan hevosen. Mitä korkeammalle ratsastaja nousee, sitä enemmän tilaa hän antaa hevosen selälle ja takajalkojen toiminnalle.

Muutenkin olisi kiva jos pystyisi antamaan hevoselle mahdollisimman paljon tilaa liikkua. Alapohkeen pitäisi olla mahdollisimman irti aina, kun sitä ei käytetä lisäkaasuna. Meille, joilla hevosen kyljen "halaaminen" reidellä muuttuu helposti puristavaksi takertumiseksi, tuli ohje antaa hevoselle tilaa myös reidellä.

Tässä sunnuntaina otetussa kuvassa vissiin yritetään mennä harjoitusravia. Copyright Erja Virta - iso kiitos kuvista!

Miten paljon vähemmän voi puristaa ilman, että paketti hajoaa? 

Kävi ilmi, että aika paljon vähemmän. Sunnuntain tunnilla hellitin ja hellitin, kunnes tuntui kuin en olisi käyttänyt lihaksia enää ollenkaan. Ilmeisesti kuitenkin jotain lihaksia vielä käytin, koskapa edelleen kevensin.

Samaan aikaan mietin käsiä. Niiden pitäisi olla kuin työntäisi kottikärryä. Mielikuva on sikäli aika kuvaava, että kottikärryä on aika vaikea työntää, jos käsillä vetää taaksepäin.

Mutta ihan aluksi sunnuntain rentoutusharjoitukset aloitettiin hengityksen avulla. Minullehan ratsastus on aina ollut valitettavan anaerobinen suoritus.

Tuntuu jokseenkin mahdottomalta keskittyä ja hengittää yhtä aikaa. Etenkin, jos hengittämisen kanssa yhtä aikaa pitäisi keskittyä johonkin lihaksilla tekemiseen. Huomautan, että nyt puhutaan henkilöstä, joka ilman hevostakin hengittää vain sen verran kuin hengissä pysymisen kannalta on välttämätöntä.

Ex-spagetin, nyk. rautakangen, piti siis keskittyä vähän aikaa vain ja ainoastaan hengitykseen. Syvä hengitys sisään ja yhtä pitkä hengitys ulos. Nenän kautta sisään, suun kautta ulos. Kun tämä alkoi sujua, piti yrittää houkutella myös hevonen mukaan.

"Kuvittele, että hengitys on jotain hyvin pehmeää ainetta", sanoi Katariina, siinä ympyrällä kevennellessäni. "Kuvittele, että puhaltelet keijupölyä hevosen niskaan".

Vaikea sanoa, onko tässä tarkoitus mennä harjoitusravia vai kevyttä ravia. Mutta sekä ratsastajan että hevosen ryhti on tässä vähän parempi. Tässä on tunnin loppupuolelta. Kuva Erja Virta.

Ilmeisesti keijupöly oli riittävän älytön mielikuva, koska siihen keskittyessäni hevonen yhtäkkiä rentoutui. Samalla, kuin hyökyaalto, minut valtasi hämmentävän syvä liikutuksen tunne. Jos olisin kehdannut, olisin alkanut itkeä. Mutta koska siellä oli yleisöä ja kaikkea ja minä olen tällainen estoinen suomalainen, tyydyin vain nieleskelemään kyyneleitä.

En ole koskaan ennen meinannut itkeä hevosen selässä, ainakaan hyvässä mielessä. Turhautumisesta tai kiukusta kyllä silloin tällöin. Miksi sitten nyt tuli tällainen liikutustila? En tiedä, ehkä tunne tuli minuun hevosesta.

Videolta katsottuna tilanne ei näyttänyt mitenkään erityiseltä, siinä olisi yhtä hyvin voinut olla alkeiskurssilainen opettelemassa kevyttä ravia. Mutta jotain siinä kuitenkin henkisellä tasolla tapahtui.

Tunnin jälkeen olo oli vapautunut. Ja ehkä noin toista kertaa elämässäni keho tuntui ratsastuksen jälkeen rennommalta kuin ennen sitä.

Hevonen sen sijaan oli aivan hiessä, epäilemättä henkisestä rasituksesta. Ihmisten opettaminen on joskus aika rankkaa.

Etukäteen minua vähän jännitti ratsastaa tätä hevosta, sillä olin nähnyt sen omistajansa kanssa parillakin kurssilla eikä se missään tapauksessa ole näyttänyt helpolta. Mutta tällainen superherkkä tamma taisikin olla juuri se hevonen, jonka tälle kurssille tarvitsin.