torstai 2. heinäkuuta 2015

Keijupölyä hevosen niskaan ja muita istuntaharjoituksia - Riding with Connection

Kun istuntaepätoivon alho on syvimmillään, voi onnitella itseään talvisesta viisaudesta kesän kurssitarjontaa selatessa. Silloin nimittäin ymmärsin varata tähän väliin Katariina Kaartinen-Alongin istuntakurssin "Riding with Connection".

Katariinahan on melkoinen velho taikomaan ihmisten istuntaongelmia kadoksiin. Viime kesänä hän sai vähän ryhtiä istuntaani, joka silloin oli mallia löysä spagetti.

Jos ihminen oppisi suoraviivaisesti ja täydellisesti, löysyydestä jämäköitetty istuntani olisi varmaankin nyt juuri hyvä. Vaan ei. Siksakia suhailee ihmisen oppimispolku. Ja siksak on matkannut sen "just hyvän" ohi sellaisella vauhdilla, ettei tyyppi ole ehtinyt asiaa edes tajuta.

No, eipähän ainakaan ole istunta enää löysä spagetti! Ajantasaisempi vertauskuva olisi ehkä rautakanki. Tai, kuten joku kurssilla osuvasti totesi, pehmeäksi keitetystä pastasta on siirrytty keittämättömään. Vaikka itse tykkään ruoassa enemmän pehmeästä (tiedän, että tämä on kaikkien kulinaristien mielestä väärin), ratsailla olisi hyvä tavoitella sellaista al denteä.

Pitäisi osata olla jäntevä ilman jännitystä. Siinäpä kehitystehtävää kerrakseen.

Ihan hetkittäin meno näytti ok:lta.

Mutta enimmäkseen oltiin lähempänä tätä.

Kun tyyppi jäkittää satulassa kaikin voimin, ei liene yllätys, että takapuoli ei uppoa kovin syvälle satulaan. Olen kuulemma up rider eli sellainen ratsastaja, joka killuu satulassa vain pieni osa takapuolta satulaa koskettaen. Jos jotain yllättävää sattuu, up rider on heti persus irti hevosesta. Tunnistan ja tunnustan.

Tärkeintä nyt olisikin koko ajan miettiä istuinluita alas. Koko ajan ja joka tilanteessa.

Ratsastajan takamuksen pitäisi seurata hevosen selkää kuin koripalloilijan käsi palloa. Koripalloilija ottaa ylös pomppaavan pallon vastaan pehmeästi ja työntää sitä taas sulavasti alas. Kuin olisi yhteydessä palloon silloinkin, kun se on irti kädestä.

Sama idea toimii ratsaillakin, erityisesti kevyessä ravissa. Ylös noustessa pitäisi "imeä" samalla hevosen selkää ylös, alas mennessä pehmeästi työntää istuinluilla sitä vasten.

Harjoitusravissa liike on tismalleen sama, mutta ratsastajan takamus pysyy koko ajan kiinni satulassa. Ainakin periaatteessa. Enää pitäisi saada periaate ja käytäntö kohtaamaan.

Täydellisessä maailmassa ratsastajan paino jakautuisi melko suurelle alueelle: istuinluille ja koko niiden ja häpyluun välissä olevalle "kolmiolle" sekä aika paljon reisille. Koska kartta täydellisen maailman portille on meikäläiseltä vielä hukassa, painoni jakautuu aika pienelle alueelle ja vieläpä vähän etupainoisesti (minkä kiusalliset hiertymät kyllä aina ratsastuksen jälkeen paljastavat).

Pitää ajatella, että istuisin takataskujen päällä, levittäen niitä mahdollisimman laajalle satulassa. 

Mutta vaikka kuvitteelliset takataskut pitää saada satulaan, ei saa istua kuvitteellisen hännän päälle. Jos istuu hännän päällä, istuinluut eivät enää osoita suoraan alaspäin. Ja kun istuinluut kääntyvät sojottamaan eteenpäin, ne työntävät hevosta etupainoiseksi.

Tässä(kin) kuvassa on aika monta asiaa pielessä.

Istuinluut ovat ehkä tärkeintä ratsastuksessa, sanoi Katariina. Niiden pitäisi tuntua aina satulassa istuessa, suorassa kohti hevosen selkää, molempien samalla tavalla. Myös silloin, kun keventäessä istuu satulaan.

Minun kevennykseni on kuulemma epäselvää, ei ole selvää eroa ylhäällä ja alhaalla olon välillä. Tämähän on monien opettajien mielestä hyvä juttu, matala kevennys. Mutta Katariinan mukaan pienesti keventämällä saa pienesti ravaavan hevosen. Mitä korkeammalle ratsastaja nousee, sitä enemmän tilaa hän antaa hevosen selälle ja takajalkojen toiminnalle.

Muutenkin olisi kiva jos pystyisi antamaan hevoselle mahdollisimman paljon tilaa liikkua. Alapohkeen pitäisi olla mahdollisimman irti aina, kun sitä ei käytetä lisäkaasuna. Meille, joilla hevosen kyljen "halaaminen" reidellä muuttuu helposti puristavaksi takertumiseksi, tuli ohje antaa hevoselle tilaa myös reidellä.

Tässä sunnuntaina otetussa kuvassa vissiin yritetään mennä harjoitusravia. Copyright Erja Virta - iso kiitos kuvista!
Miten paljon vähemmän voi puristaa ilman, että paketti hajoaa? 

Kävi ilmi, että aika paljon vähemmän. Sunnuntain tunnilla hellitin ja hellitin, kunnes tuntui kuin en olisi käyttänyt lihaksia enää ollenkaan. Ilmeisesti kuitenkin jotain lihaksia vielä käytin, koskapa edelleen kevensin.

Samaan aikaan mietin käsiä. Niiden pitäisi olla kuin työntäisi kottikärryä. Mielikuva on sikäli aika kuvaava, että kottikärryä on aika vaikea työntää, jos käsillä vetää taaksepäin.

Mutta ihan aluksi sunnuntain rentoutusharjoitukset aloitettiin hengityksen avulla. Minullehan ratsastus on aina ollut valitettavan anaerobinen suoritus.

Tuntuu jokseenkin mahdottomalta keskittyä ja hengittää yhtä aikaa. Etenkin, jos hengittämisen kanssa yhtä aikaa pitäisi keskittyä johonkin lihaksilla tekemiseen. Huomautan, että nyt puhutaan henkilöstä, joka ilman hevostakin hengittää vain sen verran kuin hengissä pysymisen kannalta on välttämätöntä.

Ex-spagetin, nyk. rautakangen, piti siis keskittyä vähän aikaa vain ja ainoastaan hengitykseen. Syvä hengitys sisään ja yhtä pitkä hengitys ulos. Nenän kautta sisään, suun kautta ulos. Kun tämä alkoi sujua, piti yrittää houkutella myös hevonen mukaan.

"Kuvittele, että hengitys on jotain hyvin pehmeää ainetta", sanoi Katariina, siinä ympyrällä kevennellessäni. "Kuvittele, että puhaltelet keijupölyä hevosen niskaan".

Vaikea sanoa, onko tässä tarkoitus mennä harjoitusravia vai kevyttä ravia. Mutta sekä ratsastajan että hevosen ryhti on tässä vähän parempi. Tässä on tunnin loppupuolelta. Kuva Erja Virta.
Ilmeisesti keijupöly oli riittävän älytön mielikuva, koska siihen keskittyessäni hevonen yhtäkkiä rentoutui. Samalla, kuin hyökyaalto, minut valtasi hämmentävän syvä liikutuksen tunne. Jos olisin kehdannut, olisin alkanut itkeä. Mutta koska siellä oli yleisöä ja kaikkea ja minä olen tällainen estoinen suomalainen, tyydyin vain nieleskelemään kyyneleitä.

En ole koskaan ennen meinannut itkeä hevosen selässä, ainakaan hyvässä mielessä. Turhautumisesta tai kiukusta kyllä silloin tällöin. Miksi sitten nyt tuli tällainen liikutustila? En tiedä, ehkä tunne tuli minuun hevosesta.

Videolta katsottuna tilanne ei näyttänyt mitenkään erityiseltä, siinä olisi yhtä hyvin voinut olla alkeiskurssilainen opettelemassa kevyttä ravia. Mutta jotain siinä kuitenkin henkisellä tasolla tapahtui.

Tunnin jälkeen olo oli vapautunut. Ja ehkä noin toista kertaa elämässäni keho tuntui ratsastuksen jälkeen rennommalta kuin ennen sitä.

Hevonen sen sijaan oli aivan hiessä, epäilemättä henkisestä rasituksesta. Ihmisten opettaminen on joskus aika rankkaa.

Etukäteen minua vähän jännitti ratsastaa tätä hevosta, sillä olin nähnyt sen omistajansa kanssa parillakin kurssilla eikä se missään tapauksessa ole näyttänyt helpolta. Mutta tällainen superherkkä tamma taisikin olla juuri se hevonen, jonka tälle kurssille tarvitsin.

10 kommenttia:

  1. Olipa mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä postaus! Minä tunnistan myös itsestäni tuon up riderin. Erityisesti ratsastuskouluaikoina se vaivasi usein, ja mitä kuumempi tai jännittyneempi hevonen minun tulkintani mukaan oli, sen suuremmalla todennäköisyydellä minut löysi satulasta jännittyneestä etukenosta ja vain pieni osa takapuolesta satulassa kiinni. Välillä tiukkaan etukenoon riitti maneesin ulkopuolella vinkuva kova tuuli, kun olin aivan vakuuttunut, että ratsuni varmasti ennen pitkää säikähtää sitä ja lopulta minä olin enemmän lentoon lähdössä kuin hevoseni. Ratsastuskoulun jälkeen ehdin melkein vuoden vuokrata suomenhevosta, joka opetti minulle lisää hermojen hallintaa: Jos hevonen oli jännittynyt, ei auttanut, että minäkin aloin jännittää, sillä niin sain vain hevosen jännittämään entistä enemmän ja jopa ottamaan spurtteja muka säikähtäneenä. Kun hevonen sitten alkoi sipsutella jännittyneesti tai vilkuilla tuulessa lepattavia pressuja ja muoveja ja kun minä opin vastaamaan tähän rentoutumalla ja - vastoin tapojani, terveisin krooninen ohjien lyhentäjä - pidentämällä ohjaa, hevonenkin yllättäen rauhoittui ja saattoi jopa rentoutua. Välillä ratsastus tuntuu olevan pitkälti itsensä haastamista, ja kun itsensä sitten voittaa, tuntuu hienolta ja voi vaikka vähän liikuttuakin, kun kova yrittäminen toi lopulta tulosta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, usein parempi reaktio siihen jäkittämiseen olisi nimenomaan se, että keskittyisi hengittämään syvään.

      Minulla tämä "up rider" -asento ei tule siitä, että minua pelottaisi ratsastaa, vaan siitä, että en ole löytänyt oikeaa asentoa. Toki sitten jännittävässä tilanteessa tulee mukaan se henkinen jännitys, joka vetää istunnasta viimeisetkin rentouden rippeet pois.

      Poista
  2. Tosi mielenkiintonen postaus! Minkä korkuinen tuo hevonen on?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! En tiedä hevosen tarkkaa säkäkorkeutta, mutta noin oman pituuden mukaan arvioituna kyllä se varmaan 165:n paremmalle puolelle menee.

      Poista
  3. Tämä oli pitkä teksti, mutta kirjoitat siten, että sen haluaa lukea loppuun. Hienosti ja selkeästi kerrottu päivän opetuksesta, ja tästä on myös helppo ottaa itselleen ohjeita ratsastukseen. Itsekin mietin hänen kursseilleen osallistumista, mutta ensi vuonna taidan sen tehdäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, se olisikin hienoa jos joku muukin hyötyisi Katariinan opeista. Hänen omilla sivuillaanhan on myös paljon kaikenlaista. Suosittelen kyllä lämpimästi osallistumista. Minä olen menossa toisellekin kurssille tänä kesänä, jos vaan löydän lainaratsun kun viime kesän heppa on jo varattu.

      Poista
  4. Mielenkiintoista! Tuollainen opetus tekisi itsellenikin kyllä hyvää, nuo mielikuvat (kottikärry esim.) ovat aika korvaamattomia oivallusten saamisessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin, mielikuvat ovat tehokkainta opetusta! Katariinalla niitä tuntuu riittävän.

      Poista
  5. Huomasin paluu hevosteluun blogista, että olit Aishan kanssa ihan opettajan valmennuksessa. Onko erilaista keskittyä noin paljon omaan istuntaan reaktiivisemman hevosen kanssa kuin rauhallisemman? Pystytkö ratsastamaan hevosta yksilönä vai onko se enemmän oman itsesi kehittämistä? Jos joudut vielä keskittymään paljon kaikkeen, niin miten reakoiminen itse ratsuun? Vai onko se edes tavoitteena tuollaisilla kursseilla?
    Minne hävisi postaus laitumella ratsastamisesta? Saitko uuden satulan Ruusalle? Ratsastaako ponia joku muukin kuin sinä vai aiotko mennä tunneille sen kanssa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, olin Aischan kanssa ihan oman opettajani Mian tunnilla, juurikin siksi että ratsastus on niin erilaista erilaisilla hevosilla. Aischan kanssa keskityttiin ehkä enemmän hevoseen. Haettiin sitä avuille, enemmän ylös kuin eteen ja vähän pitemmälle kaulalle. Toki siinä vähän katsottiin samalla istuntaakin, jota jo vähän helpotti koulusatulaan pääseminen.

      Katariinan kurssilla keskitytään enimmäkseen istuntaan, mutta istunnan muutoksethan näkyvät selkeimmin juuri hevosesta. Eli voisi sanoa, että tavoitteena on ratsastajan istunnan parantamisen kautta parantaa hevosenkin liikkumista. Joistakin ratsukoista katsottiin enemmän hevostakin, mutta minulla on niin paljon omassa kropassa keskittymistä että lähinnä keskityttiin minuun.

      Ruusalle ei ole vielä valitettavasti löytynyt sopivaa satulaa. Kyllä sillä varmaan jossain vaiheessa ratsastaa joku muukin, mutta vielä ei ole ratsastanut. Ellei lasketa ihan ensimmäistä ratsaille nousua, jonka hoiti minua 20 kg kevyempi mini-ihminen.

      Ilman muuta tavoitteena on mennä Ruusan kanssa itsekin tunneille, mutta tällä hetkellä ratsastuskerran pituus on sellaiset 5 - 10 minuuttia, joten ehkäpä pitäisi päästä ensin edes 20 - 30 minuuttiin että kannattaisi lähteä opettajan luokse tai maksaa opettajan matkoja meidän luoksemme. Ja ensin pitäisi löytyä se satulakin, mikä ei ole ihan helppo projekti. Laitumella ratsasteluteksti palasi toistaiseksi luonnoksiin.

      Poista