Vielä kerran Vermo - kuvia ja kuvaamisesta

Yleensä yhdestä tapahtumasta riittää yksi blogimerkintä, mutta aina välillä pitää tehdä poikkeus sääntöön. Nimittäin silloin, kun saa edellisen kirjoituksen jälkeen lisää kuvia, jotka ovat vain liian hyviä jäädäkseen esittelemättä.

Nuori ori vauhdissa? Rimpelssillä kiehahti vähän yli parhaan tamman valintakehässä, kun olisi pitänyt sen varsan luo päästä. Kuva  © Kiia Kuokka /Tunturiharakka.net 

Jos Kiia Kuokka ottaisi kaikki tämän blogin kuvat, blogin esteettinen laatu paranisi merkittävästi. Mutta valitettavasti tämä luksus ei nyt jää tavaksi, vaan jatkossa pysytään perinteisellä kuvalinjalla.

Osa kuvista on vähän pienempiä, koska niitä on reilusti rajattu. Kaikki alla olevat valokuvat ovat siis © Kiia Kuokka / Tunturiharakka.net 

Laukkaa ei näyttelyssä varsinaisesti ollut tarkoitus esittää, mutta ihan kivasti se laukkaa. Tämä kuva on kaiketi edellistä kuvaa edeltävästä hetkestä... 

Harvemmin sitä saa näin paljon kuvamateriaalia omasta ponistaan kehässä. Silloin kun Ruusa vielä kävi nuorten ponien missikisoissa, kehän laidalla ei yleensä ollut juuri ketään.

Jostain syystä nuoret eivät kiinnosta kuvaajien armeijaa samalla tavalla kuin aikuiset. Ovathan nuoret usein keskenkasvuisina vähän hassun näköisiä, eivät aina niin loisteliaita kuin jo rotevoituneet aikuiset. Minusta on tosin aina ollut hauska seurata pienestä pitäen näyttelyissä käyvien ponien kasvua.

Poseerauksiin valittiin parhaan tamman ja Vuoden voittaja 3:n ruusukkeet.
Turpa olisi pitänyt uudelleenöljytä näitä varten, mutta nelijalkaisen
hermo oli jo sen verran kireällä, että jätin sen tekemättä.

Vermon poninäyttelyssä kehän laidalla on usein ollut sellainen määrä järjestelmäkameroita, että
ponien juostessa sulkimet raksuttavat taukoamatta ravin tahtiin.

Tänä vuonna suljinten säksätys kävi vaimeampana ainakin niissä kehissä, joissa olin itse tai joita seurasin. Sää varmaan karkotti jonkin verran väkeä, mutta on Vermossa ennenkin satanut.

Eniveis, aivan huippua välillä saada kuvaamaan sellainen ihminen, jolla on oma motivaatio hommaan. Hovikuvaaja kun toimii tehtävässään lähinnä pakotettuna. Ei-hevosihmiseksi hän ottaa huippuhienoja kuvia, mutta silti jälki on erilaista, kun kameran takana on asiasta kiinnostunut henkilö.

Alla olevissa poseerauskuvissa on uskomattominta se, miten rauhallisesti poni niissä näyttää seisovan. Todellisuudessa poni ei seissyt asennossa kuin sekunteja kerrallaan ja lopun ajan pyöriskeli levottomana. Korvatkin sojottivat enimmäkseen ihan väärään suuntaan.

Ekstrahaastetta toi Vuoden voittaja -ruusukkeen kiinnityksen hajoaminen ja sen jatkuva putoaminen kesken kuvaussession.

Haluaisin tilata jonkun näistä poseerauskuvista isompana, ehkä jopa laittaa sellaisen seinälle. Mutta minkä? Aika vaikea valinta.

Harmi vaan, että ponilla oli jalat niin kurassa. Mutta kuraa tuli heti, jos vähän liikahti, joten luovuin yrityksistä pitää jalat puhtaina.

Kun nettipalstoilla keskustellaan näyttelyistä, aina joku valittaa siitä, että kuvaajat vaativat esittäjiltä ja poneilta liian täydellistä poseerausta. Minä kun olen aina ajatellut, että se poseerauksen hiominen on nimenomaan ponin omistajaa varten. Että poni olisi mahdollisimman edustava kuvissa, jotka hyvin mahdollisesti jossain julkaistaan nimen kera.

Itsekin paljon näyttelyissä kuvaavana tiedän, miten paljon hommaa vaatii kuvien saaminen julkaisukuntoon ja lähettely omistajille. On hienoa, että jotkut vielä jaksavat toisia näin ilahduttaa.

Joten aivan älyttömän suuri kiitos Kiialle vielä tätäkin kautta, jos vaikka sattuisi lukemaan.