Vaikka minua oli varoitettu, että poni tuskin pärjäisi loppuelämäänsä lääkkeittä, olin melkein 8 kuukauden lääkkeettömän kauden aikana ehtinyt tuudittautua ajatukseen, että niin voisi sittenkin käydä. Oli iso pettymys, kun emme kuuluneetkaan niihin, joille suodaan ihmeitä.
Tänään yritin kysyä ponilta, mitä mieltä se oli. Onko se jo väsynyt tähän kaikkeen, kyllästynyt elämään? Poni ei vastannut, katseli vain.
Päätin viedä sen kävelylle, koskapa en ollut kiireiltäni ja ponimasennukseltani liikuttanut sitä sitten sunnuntain. Kävi ilmi, että meillä oli Ruusan kanssa eri käsitys siitä, mitä askellajia oli tarkoitus mennä. Ponilla eivät meinanneet jalat millään osua käynnin askelmerkkeihin. Ravia olisi pitänyt.
 |
| Hetki ennen juoksemista. Tämän kuvan jälkeen kamerasta loppuikin vaihteeksi akku. |
Päästin rimpulan vapaaksi laitumelle. Pakollisten lumessakieriskelykuvioiden jälkeen se ensin juoksenteli niin sanotusti naulapäässä kymmenisen minuuttia, käyskenteli sitten jonkin aikaa talventörröttäjiä napostellen ja veti sitten vielä toisen pukkilaukka-ravitreenin. Juoksi itsensä pitkästä aikaa kunnon hikeen.
Oliko tämä nyt se vastaus elämän ja kuoleman kysymykseen?
Poni myös hengitti tänään ja eilen (jo ennen lääkityksen aloittamista) levossa normaalisti. Riekkuessaan se toki hengästyi valtavasti ja palautui hitaasti, mutta palautui kuitenkin.
Lääkintäänkin Ruusa on suhtautunut yllättävän tyynesti ja paremmin kuin muistin. Poni ei inhalaattorin kohdatessaan ole yrittänyt pidättää hengitystään, vaan on vetänyt lääkkeet rööreihin varsin yhteistyöhaluisesti.
Ehkä lopulliset päätökset eivät ihan vielä ole akuutteja, ehkä poni ei kärsi elämästään ainakaan juuri nyt.
Itse sairastan astmaa ja ehkä siksi koen liian inhimillisesti ponisi kohtalon...Täytyy olla rehellinen, (vaikkei minun mielipiteeni tietenkään ole kuin omani) mutta puhkuri/astma on ihan helvetin raskas sairaus, jopa hyvässä hoitotasapainossa (mihin hevosen kanssa on oletettavasti vaikea päästä). Jos kuvittelen omalle hevoselleni saman taudin,en pitäisi sitä hengissä. Hevoselle juokseminen ja hengittäminen = elämä, niiden vaikeutuminen laskee elämänlaatua mielestäni ratkaisevasti. Lisäksi ainakin astma on sairaus mikä ei näytä miltään, mutta tuntuu todella raskaalta ja ahdistavalta. Eikä se parane.
VastaaPoistaKiitos kommentista. Samoja ajatuksia tässä on omassakin päässä pyörinyt. Että miltä ponista tuntuu silloin, kun se on ulospäin oireeton. Oireeton se kuitenkin on ollut suurimman osan viimeksi kuluneesta vuodesta ja kun olen eläinlääkäreiden mielipiteitä kysynyt niin he eivät ole nähneet syytä lopettaa ponia.
PoistaOlen ajatellut, että jos ponille tulisi puhkuri niin se olisi ehdottomasti loppu, mutta tämä ajoittainen ongelma on vaikeampi kysymys. Itsekäs luopumisen vaikeus hankaloittaa päätösten tekoa.
Harmittaa kun en voi kun todeta että taidat olla matkalla kohti raskaan päätöksen tekemistä. Ponilla kun noiden hengitysongelmien lisäksi toi alakerta on huononpuoleinen niin tulevaisuus näyttää aikas kurjalta :( Ruusa on ainakin saanut kaiken mahdollisen hoidon mitä poni voi saada mutta kaikkea ei voi korjata. Voimia tulevaisuuteen ja päätöksen tekemiseen oli se mikä tahansa. Raskaintahan on että omien päätöksien kanssa joutuu itse elämään. Teet varmasti ratkaisun joka on ponin parhaaksi.
VastaaPoistaKiitos kauniista sanoista. Olen pääosan Ruusan elämästä tiennyt, etten saa pitää sitä luonani kovin pitkään. Mutta silti on vaikea päättää, milloin se aika on tullut.
PoistaMietin pitkään kirjoitanko ihan yleisesti mielipidettäni. Mutta tässä tulee.
VastaaPoistaOlen usein joutunut koira-asioissa ottamaan kantaa siihen onko jonkun koiran pitäminen järkevää vai ei. Kuitenkin aina painottaen ettei eläinten kanssa järjellä ole aina paljoakaan tekemistä, usein sydän sanoo viimeisen sanan.
Kuitenkin minkä tahansa eläimen pitäminen pitäisi olla pääasiassa ilo ja mukavaa. Eläin täytyy hoitaa ja kuntouttaa jne. jos se on mahdollista. Pienempien ongelmien kanssa haetaan tarvittaessa apua ja ne selätetään. Ei saa heti luovuttaa. Meillä on vastuu eläimestä, hyvässä ja pahassa.
Jokainen tekee itse ratkaisun milloin eläimen kanssa ei pärjää (jolloin se yleensä myydän) tai sen eläminen ei ole enää järkevää (jolloin se nukutetaan pois).
Ruusa on ihana, minäkin myönnän sen. Jos se olisi ruma ja pahatapainen, olisi paljon helpompi sanoa, että laita pois. Mutta onko se nuoren, tai vanhemmankaan, hevoseläimen elämää jatkuvassa sairauskierteessä, kroonisesti vikaa, paikat paukkuu vaikkei se oikeasti vielä mitään tee? Uskon, että jos Ruusa saa elää, niin tulee hienoja ja upeita jaksoja, mutta vastapainoksi paljon huolta ja murhetta. Käyttöponia siitä tuskin koskaan tulee. Eläin elää juuri nyt ja tässä hetkessä. Me muistelemme mennyttä, suunnittelemme tulevaa.
Tottakai voi myös miettiä millaista on ilman Ruusaa, hyvässä ja pahassa. Ehkä myös voisi kuvitella siihen terveen (tuuria) ponin/hevosen, jonka kanssa pääsisit tekemään muutakin kuin vain huolehtimaan onko kaikki hyvin ja jos ei ole, niin mikä nyt on kipeintä.
Vaikeita ratkaisuja, tsemppiä ja lämpimiä ajatuksia. Onneksi en ole sinä päätöksien kanssa.
Puhut asiaa ja itsekin olen näitä miettinyt. On vaikeaa, kun kyseessä on terveyttä lukuun ottamatta niin hieno poni.
PoistaEpäilemättä se lopetuspäätös on edessä melko lyhyellä aikavälillä, mutta luulen, että tarvitsen silti vielä vähän aikaa totutella siihen ajatukseen. Olisi helpompaa, jos poni olisi väsyneen ja kipeän oloinen, mutta kun se on niin iloinen ja leikkisä. Tarhakaverinkin kanssa ovat päässeet nyt sille asteelle, että leikkivät yhdessä.
Lopullisten päätösten teko on vaikeaa, jos kuitenkin elämäniloa on. Itse olen lopettanut kolme ponia, joista kaksi oli jotenkin "luovuttanut" eivätkä ne ole niinkään jääneet vaivaamaan. Sen sijaan se nuorena lopetettu oma kasvatti oli vaivoistaan huolimatta pirteä, kyse oli enemmän siitä että omistajalta loppui rahat ja jaksaminen. Ja se on jäänyt kaivelemaan (toki jälkeenpäin vähän unohtuukin se kaikki kammottavuus), joten ymmärrän täysin ettei päätöstä ole helppo tehdä.
VastaaPoistaSe tässä juuri onkin vaikeinta, että poni ei ole ollenkaan luovuttaneen oloinen. Tallinpitäjäkin sanoi, että hänestä poni on iloinen ja tyytyväinen. Oli eilenkin seurannut, kuinka Ruusa oli riekkunut tarhassa. Se on tietysti lohdullistakin, että poni ei tunnu kärsivän sillä aikaa kun minä työstän näitä ajatuksia.
PoistaNo lisään vielä, että niin kauan kun eläin ei kroonisesti kärsi ja ole kipeä, ainakin jatkoaikaa hyvällä omatunnolla voi antaa. Etenkin kun Ruusa on niin pirteä!
VastaaPoistaNäin minäkin ajattelisin. Ja olen melko varma, että poni ei kärsi, koskapa se on ihan normaali oma itsensä. Eilen se leikki tarhassa aamulla, kun päästin sen sinne lääkityksen jälkeen, ja kun tulin antamaan iltalääkettä, sillä oli juuri tarhakamun kanssa leikit kesken.
PoistaMieti rauhassa, kypsyttele ajatusta. Minä sain hyvän neuvon, kun mietin Taavin lopettamista syksyllä ekoja kertoja ääneen ystävälleni: Kun asiaa miettii rauhassa, niin jossain vaiheessa alkaa nähdä sen parhaan vaihtoehdon. Siihen kannattaa luottaa.
VastaaPoistaMinä kävin Taavin kanssa aikamoisen luopumisen tuskan läpi. Toisina päivinä olin valmis, suunnittelin kaiken valmiiksi, ajattelin elämää ilman Taavia. Sitten taas toisena päivänä päätin vielä taistella, uskoin parempaan huomiseen, enkä voinut kuvitella laittavani Taavia pois. Usein tein kotona päätöksiä ja tallille saapuessani pyörsin ne. Oli helpompi tehdä päätöksiä, kun en nähnyt Taavia.
Tsemppiä vielä! Eihän Ruusa kuitenkaan kokoajan kovasti kärsi, joten kiire asialla ei ole.
Kiitos tsempeistä. Sille kannalle minäkin olen päätynyt, että katselen vielä ja mietin, milloin se oikea aika on. Olen sellainen, että minun on pakko saada kääntää joka kivi.
PoistaRuusan emänkin kanssa kokeilin ihan kaikkea, vaikka sisimmässäni tiesin, ettei ratkaisuja ole kuin yksi. Lopetus ei ole tähän päivään mennessä kaduttanut enkä ole jossitellut. Tosin kun se oli jo vanhakin niin lopetus oli tavallaan luonnollinen ratkaisu.
Ruusa vaikuttaa tällä hetkellä ihan tyytyväiseltä elämäänsä, joten kaipa tässä vielä vähän on aikaa miettiä. En usko, että meillä ihan hirveästi on yhteistä aikaa jäljellä, mutta ihan vielä en ole valmis luopumaan.
Minun tulee mieleen kaksi omakasvattiani; hienon vanhan ponitamman jälkeläiset. Ensimmäisestä tuli vahvarakenteinen ja terve, emänsä kopio joka myytiin aktiiviseen kotiin jo varsana.
VastaaPoistaToinen, emänsä seuraajaksi itselle tehty, taas oli heikompi. Sen huomasi selvimmin 1,5 vuotiaana kun sillä alkoivat muutenkin hieman asentovirheiset takaset vaivata kasvun vuoksi. Varsa oli minulla viisivuotiaaksi asti. Vuosiin mahtui loputon määrä klinikkakäyntejä, takapolvien kuntoutusta, epätoivoa ja toiveikkuutta jos tilanne helpottuisi kasvun loppuessa.
Poni päästiin jopa ratsuttamaan vaikka työskentelyjaksoja seurasi sairaslomat milloin loukkaantumisen, milloin takapään vaivaantumisen vuoksi. Poni oli aina iloinen ja pirteä jatkuvista sairaslomista huolimatta ja oli sitä kyllä ihan loppuun asti. Yhtenä aamuna tarhaan viedessä sen takaset oireili aikaisempaa pahemmin(ilmeisesti edellisillan ratsastuksesta johtuen) joten ell kanssa tehtiin lopetuspäätös. Oli hirveää tehdä päätös nuoren ponin kohdalla, mutta muita vaihtoehtoja ei oikeastaan jäänyt kun ei sitä voinut ajatella seuraponiksikaan hoidontarpeensa vuoksi. Eli ymmärrän todella, miten ikävää on pohtia asiaa- jatkaako vielä vai päästääkö irti?
Olen silti iloinen että päätöksen sain tehtyä, ja iloinen siitä opettavaisesta tiestä minkä tamman kanssa kuljin. Jos en olisi yrittänyt kaikkia keinoja ja jos poni olisi lopetettu ennenkuin todetaan parantaako vai pahentaako ratsastus takapään tilannetta, olisi asia jäänyt jälkeenpäin mietityttämään. Tsemppiä teille, ponisi vaikuttaa elämäniloiselta ja sitä iloa se voi antaa myös sinulle vaivoistaan huolimatta!
Kiitos lämpimästä kommentista. Kuulostaa niin kovin samankaltaiselta kuin tämä meidän tarinamme, vaikka Ruusa onkin ainoa kasvattini. Emän muut jälkeläiset ovat olleet vahvoja ja terveitä, mutta tämä minun kaikkea muuta.
PoistaKaiken surun ja huolen ohella poni on antanut valtavasti myös hyvää, se on aivan kiistatta elämäni poni. Eihän tällaista muuten jaksaisi millään. Ja samalla juuri siksi lopullisia päätöksiä on niin vaikea tehdä.
Päätöstä on niin tuskallista tehdä. Kyllä se täytyy miettiä ihan rauhassa, omaan tahtiin, hevosen vointia toki kuunnellen. Sitäkin kannattaa miettiä, millaisena haluaa poni lähtevän. Silloin kun se vielä on kohtuullisen iloinen, vai vasta sitten kun se selkeästi jo kärsii. Kumpi on parhaalle ystävälle se parempi vaihtoehto. En osaa sanoa.
VastaaPoistaKyllä sinä sitten tiedät, kun aika on. Voimia!
Niin, sepä siinä onkin, kun haluaisi, ettei poni ehtisi kärsiä, mutta lopetuspäätöstä on vaikea tehdä, jos poni voi sillä hetkellä hyvin. Kun se on vielä suht iloinen, tuntuu, että ehkä tästä kuitenkin vielä noustaan. Vaikkei välttämättä noustakaan.
Poista