Ruusa on paras (Blogitallin haaste)

Oma poni, paras poni. Niin sen kuuluu mennä. Ja Ruusa todellakin on elämäni poni eli yksinkertaisesti paras. Siksi päätin tällä kertaa tarttua Blogitallin viikkohaasteeseen (ohjeet lopussa).

Ei taida sellaista osaa elämässäni ollakaan, etteikö Ruusa siihen jotenkin liittyisi.

Se tietää olevansa paras.

Ruusa on paras. Muutenhan sitä ei voi edes mitenkään selittää, että poni ylipäänsä on vielä elossa. Fiksumpi olisi sen monivammaisuuden kanssa jo luovuttanut, mutta tämä täti se vaan hakkaa päätään seinään. Kumpi pettää ensin, pää vai seinä, se jää nähtäväksi.

Mutta miksi? Miksi hakkaan päätäni seinään, vaikka voisi olla mukavampaa olla hakkaamatta? Toisin sanoen, miksi juuri Ruusa.

Se oli varsana ehkä söpöintä ikinä.

Iso syy tällaiseen kiintymykseen on varmaankin se, että Ruusan kanssa olemme tallanneet samaa polkua niin pitkään. Ihmisen ajassa yhteistaival on lyhyt, vain runsaat 3,5 vuotta. Mutta Ruusan näkökulmasta yhteinen aikamme on kattanut sen koko elämän. Syntymästä saakka, vaikka en syntymää omin silmin todistanutkaan. Eikä poni lähde minulta muualle kuin taivaslaitumille.

Olen nähnyt, kuinka honkkelo rimpula on ottanut ensimmäisiä laukkaspurttejaan. Olen rapsuttanut irti sen varsakarvaa, katsonut kuinka pikkuvarsasta on kasvanut tasapainoinen nuori poni.

Tänä aikana Ruusa on opettanut minua enemmän kuin kukaan toinen hevonen. Olen hemmotellut sen pilalle ja sitten joutunut korjaamaan jälkiäni. Omistajan kurinpidollisista ongelmista huolimatta poni ei ole missään vaiheessa ruvennut ilkeäksi. Se on kukkoillut kukkoilunsa niin, ettei aranpuoleisenkaan tädin ole koskaan tarvinnut pelätä. Eikä Ruusakaan pelkää juuri mitään.

Ruusan kanssa on yhdessä opeteltu mm. ohjasajoa. Loppukesästä 2013 poni oli jopa vähän paksu.

Ponini on fiksu ja nopea oppimaan. Tämä tosin saattaa joskus kääntyä kouluttajaa vastaan, jos sattuu vahingossa opettamaan jotain muuta kuin oli tarkoitus.

Ihmisistä Ruusa on aina tykännyt, muistakin kuin omistajastaan. Se on aina valmis seurusteluun ja osallistuisi mielellään esimerkiksi pihaton siivoamiseen.

Sosiaalisuus ja suloisuus on tehnyt Ruusasta monien suosikin. Eikä varmaan haittaa sekään, että poni on "kuin karkki" (laitumella vierailleen ihmisen kommentti). Poni on ollut tallityöntekijän suosikki, koska nimensä kuultuaan on hörissyt vastaukseksi ja rientänyt luokse. Se on ollut laidunnaapurin suosikki, koska se nyt vaan on nätti ja ihana. Nykyisellä tallilla naapurin pieni lapsi ei tiennyt kenenkään hevosen nimeä, mutta Ruusan nimen hän oppi heti ja tunnistaa Ruusan vaikka pilkkopimeässä.

2-vuotiskaudella Ruusa on ollut parhaimmillaan. Tässä se esiintyy Vermon poninäyttelyssä 2013. Poni oli luokkavoittaja ja reserve champion nuori. Tätä kuvaa en väsy katsomaan.

Ruusassa vain on sitä jotakin. Karismaa. Kun se ravaa näyttelykehään, sen olemus kertoo: "olen tullut näyttämään teille, että olen paras". Tämä karisma on tuonut Ruusalle vähintään luokkavoiton kaikista näyttelyistä, joihin se on tähän asti osallistunut, vaikka sillä on silmiinpistävän vinot jalat ja ahtaat liikkeet.

Wannabe-kasvattajaa palkintokaapin pokaalit ja monenväriset ruusukkeet lämmittävät suuresti.

Leikkitäti-Ruusa ja kesällinen orivarsa 2013.

Monista sairauksistaan huolimatta Ruusa on ollut vilkas varsa. Se on toiminut leikkitätinä itseään nuoremmille ja innostanut aikuisiakin vauhtiin.

Muut hevoset ovat Ruusalle tietenkin kaikkein tärkeimpiä. Mutta kun minä tulen tallille, se suuntaa portille odottamaan. En pääse paikalle salaa, sillä näiden vuosien aikana poni on oppinut tunnistamaan autoni.

Kun kuulen portilta tutun hörinän, muistan, miksi oma ponini on vielä elossa ja miksi se on poneista parhain.

http://toimitus.blogitalli.fi/2015/01/viikon-blogihaaste-best.html

Onko sinunkin eläimesi paras? Blogitallin haaste kehottaa kertomaan muillekin, miksi näin on. Palkintona on Back on Trackin huivi.