Mutta kun pääsee samalle aaltopituudelle persoonallisen (omistajansa sanoin höpsön) tamman kanssa, ei siitä voi luopua ilman pakottavaa pakkoa.
Tänään sääennusteet uhkasivat elohopean painumista jonnekin 20 pakkasasteen tienoille, mutta jäivätkin noin -12 asteeseen. Pääsin nautiskelemaan aivan mahtavasta aurinkoisesta talvisäästä Aischan selässä. Maastoiluseurana olivat tamman omistaja Saija ja hänen toinen hevosensa Gio.
 |
| Aischa ihmettelee, mihin nuori sulho jäi. Se jäi ahdistumaan lumen polulle painamista oksista - mutta tuli se lopulta. |
Maastoja - teitä, polkuja ja peltoja - Aissin uudessa kodissa todella riittää! Tulipa nähtyä sellainenkin ihme kuin kyltti, jossa ilmoitettiin, että ratsastuspolulle ei ole autolla asiaa.
Totta puhuen hiukan jännitti lähteä Aischan kanssa pelloille, sillä aikaisemmin olin ratsastanut sillä lähinnä kentällä. 15-vee tammaa kun voisi joskus käytöksen puolesta luulla vähintään 10 vuotta nuoremmaksi. Viime aikoina se ei kuulemma myöskään ihan aina ole vaivautunut kuuntelemaan pidätteitä.
Mutta minä sain nauttia muiden ahkeran läpiratsastuksen hedelmistä. Aischa oli aivan täydellinen tädin maastopuksutin. Välillä se tosin pysähteli yllättäen, kun edellä astellut nuorimies Gio (3,5 v) hyppeli milloin mikäkin jalkapari ilmassa. (Laukassa Giovannia oli hauska katsoa, kun se veti pukkisiksakkia - selästä en moista kyllä välittäisi kokea.)
Aischa katseli nuoren hurmurin menoa hämmentyneenä kuin se itse ei koskaan erehtyisi luulemaan lumikokkaretta jääkarhunpoikaseksi.
Ainoa tuhmuudeksi laskettava temppu rouvashevosen suunnasta oli liinojen kiinni vetäminen kesken peltolaukan. Siitäkin selvittiin ilman henkilövahinkoja tai edes merkittävää tasapainonmenetystä.
Sen kylläkin hoksasin, että peltoillessa kannattaa pitää pohkeet kiinni ja ylipäätään "apujen tunnelin" seinät tiiviinä.
Mikä mahtava heppailupäivä! Ja ihana Aischa! Kiitokset vielä kerran Saijalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti