Kuntoa ravimaailman tyyliin

Jos jotain vähänkin mielenkiintoista järjestetään sopivan matkan päässä sopivaan hintaan, pyrin olemaan paikalla. Männälauantainen hevosen kuntovalmennusseminaari Vermossa oli erittäin sopivan hintainen eli ilmainen. Olin paikalla.

Paikalla olivat myös Jyrki Korhonen (tunnettu erityisesti ravikuningas Köppisen omistaja-valmentajana), Satu Juurinen (ainakin minulle tutuin ratsupuolen jalostusoreistaan, mutta hän on myös intohimoinen raviharrastaja) ja Pekka Korpi (ravilegendaa tuskin tarvitsee esitellä edes ratsuihmisille).

Köppistä en valitettavasti ehtinyt jäädä katsomaan, mutta Jyrki Korhosen toisen kovan juoksijan Turparullan näin verryttelemässä. Korhonen kuvaili valmennettavaansa sanoilla "pitkä kuin nälkävuosi", mikä omin silmin nähtynä tuntui varsin osuvalta rakennemääritelmältä. Etuviistosta otetussa kuvassa hevosen rungon pituus ei näyttäydy täydessä mitassaan.

Ratsuihmisillä on varmaan paljon opittavaa ravipuolelta, mutta Jyrki Korhonen ja Satu Juurinen korostivat, että myös ravitreenaajat hyötyvät ratsupuolen opeista. Tai siis ratsastuksesta. Nimenomaan oikeasta ratsastuksesta eikä mistään monte-tyylisestä kiihdyttelystä.

Ravikuningas Köppisen ja Jyrki Korhosen tallin toisen menestyjän Turparullan (oikeasti, kuka nämä hevoset on nimennyt?) valmennusohjelmaan kouluratsastus ja laukkarevittely selästä kuuluvat olennaisena osana.

Köppistä ratsastetaan 2 - 3 kertaa viikossa, mutta kilpailukaudella ratsastuksella on Korhosen mukaan enemmän palauttava ja mielenvirkistyksellinen merkitys. "Näen, että ratsastusvalmennus on ollut todella tärkeää", hän sanoi.

Turparullalla on ratsastellut lähinnä Korhosen 9-vuotias tytär, joka hyppää ruunalla esteitäkin. "Tuntuu, että sekin on auttanut eteenpäin", pohti ravimies.

Korhonen heittikin haasteen ravi-ihmisille: "Jos teillä on tuttuja, jotka osaavat ratsastaa oikein, tehkää pientä yhteistyötä." Tulokset voivat yllättää.

Arnold Ham.

Satu Juurinen puolestaan kertoi ostaneensa purkautuneelta ravikimpalta suomenhevosruunan, joka ei enää ollut radoilla pärjännyt. Hevonen oli kiero kuin korkkiruuvi, mikä olikin ollut suurena syynä ravin takkuiluun.

Juurisen tallilla entisestä kimpparuunasta alettiin leipoa ratsua. Alkuun ratsuntaimi kulki neljällä uralla, mutta muutaman kuukauden ratsutuksen jälkeen hevonen alkoi näyttää jo ihan toiselta. Tässä vaiheessa ruunasta kiinnostui jo Satu Juurisen ravimieskin, joka oli pitänyt uuden hevosen tuloon aika lailla pehmitellä. Hevonen läpäisi koelähdön ja alkoi pärjätä.

Juurisen mukaan Etelä-Suomen lähdöissä on pulaa suomenhevosravureista. Hän heittikin puolestaan haasteen ratsuihmisille: "Ostakaa suomenhevonen, ratsastakaa sillä puoli vuotta ja pankaa se sitten takaisin ravitreeniin."

Tässä olisi kuulemma tienaamisen paikka. Kieltämättä kiehtova ajatus, että hevonen voisi tienatakin. Jo plus-miinus-nolla-tulos olisi merkittävä parannus nykytilanteeseen.

Kaikki panelistit olivat sitä mieltä, ettei ravihevosen treenaaminen kaikissa kolmessa askellajissa lisää laukalle rikkomisen riskiä. Jyrki Korhonen näki päinvastoin, että ratsastus kehittää hevosen tukilihaksia ja koordinaatiota. Tästä tuskin on raviradallakaan haittaa.

Satu Juurinen huomautti, että kouluratsastuslaukka on muutenkin jotain ihan muuta kuin tukka putkella kiitämistä. "Meidän ravihevosemme, joita ratsastetaan, ymmärtävät, että kun ratsastaja on selässä, mennään hiljaa. Kun hevosen saa kantamaan itseään, se on jo puoli voittoa."

Juurinen korosti, että laukkavedot irrottavat lihaksia. "Älkää vain ratsastelko, vaan ratsastakaa!" (Yritetään!)

Ravureilla sitä näkee jos jonkinnäköistä viritystä, jollaisiin ratsutädin silmä ei ole tottunut. Kuvassa sh-ori Morgoli. 

Pekka Korpi oli panelisteista ainoa, joka ei ratsastusajatukselle lämmennyt. On kuulemma vaikea järjestää isossa tallissa.

Korpi kertoi kuitenkin tietävänsä tanskalaisia, jotka treenaavat ravureitaan etupäässä laukkuuttamalla niitä pehmeällä hiekalla. "On tärkeää, että hevosta rasitetaan niin, että se joutuu vähän puhaltamaan", tiivisti Korpi. Myös Jyrki Korhonen totesi, että peruskunnon rakentaminen vaatii treeniä korkealla sykkeellä.

Tässä olisikin Satu Juurisen mukaan ratsuihmisillä oppimista ravipuolelta.

"Hevosen pitäisi oikeasti hengästyä ja hikoilla. Ratsuihmiset jäävät helposti mukavuusalueelle." Juurisesta myös ratsujen pitäisi päästä välillä kunnolla revittelemään, jos puitteet sen suinkin mahdollistavat. Pelkkä mummoravin nylpyttäminen maneesissa vain jumittaa hevosen.

Tässä kyllä komppaan Satu Juurista. Vanhan G:kin toimi aina kentällä notkeammin, jos olin käynyt sen kanssa maastossa kiitolaukkaamassa. Kiitolaukka irrotti jumittuneita lihaksia, mutta myös virkisti mummoponin päätä.

Suokitkin ovat ihania, mutta katsokaapa tätä. Ah! Norjankylmäverinen Tejas, Tällaisen voisin ottaa omaan pihaan joskus...

Jyrki Korhosen tallilla ravureita treenataan paljon ratsain ja kävelyttämällä raskaita kärryjä vetäen. Näin käynti toimii hyvänä lihaskuntoharjoitteluna. Tähän voisi todeta, että jos ravureita treenataan käynnissä niin tuskinpa ratsunkaan kanssa on syytä vähätellä käyntiharjoittelun merkitystä!

Korhonen myös kertoi, ettei hänen hevosillaan ajeta koskaan kovin pitkiä lenkkejä. Köppinenkään ei koskaan vedä yli kymmentä kilometriä kerrallaan. Tärkeämpää on intervalliharjoittelu: sykkeet ylös, sykkeet alas. "Olen ajatellut, että näistä ei kuitenkaan ole tarkoitus rakentaa maratoonareita."

Korhosen mukaan varsinkaan nuoresta hevosesta ei kannata koskaan treenissä ottaa kaikkia paukkuja irti. Jos hevonen ei enää kanna itseään ja kaviot alkavat kopsia toisiinsa, on syytä lopettaa treeni siltä päivältä. "Niin kauan, kun hevonen menee hyvällä tyylillä, asiat ovat kohdallaan. Mutta jos liikeradat heikkenevät, on menty liikaa."

Myös Satu Juurinen totesi miestään siteeraten, että nuorta hevosta ei saisi koskaan väsyttää niin, että se raahautuu tallille. "Jätä aina pieni kipinä. Sama pätee ratsastukseen." 

Tässäpä haastetta kerrakseen: rasittaa hevosta niin, että kunto kehittyy nousujohteisesti, mutta välttää liikaa rasitusta, joka vie hevosen työnteosta ilon. Ja Juurinen piti hyvin tärkeänä sitä, että hevonen pysyy iloisena.

Lv-tamma Velvet Girlillä oli komea kiri ensimmäisessä lähdössä.

Nuorten hevosten valmistelussa tulevaan uraan Jyrki Korhonen piti tärkeimpänä kahta asiaa: a) hevonen elää pihatossa b) sitä liikutetaan paljon nuorena. Samaa mieltä oli Satu Juurinen, jonka liiketoimintaa on ostaa nuoria ratsunalkuja, panna ne pihattoon kasvamaan ja myydä ne ratsutettuina.

"On tosi tärkeää, että hevonen aloitetaan nuorena", sanoi myös ravilegenda Pekka Korpi. Hänen tallissaan varsat ajo-opetetaan 1,5-vuotiaina ja niitä aletaan treenata.

"Ensimmäinen vuosi on tosi tärkeä", korosti Korpi. Hänen mukaansa nuorena hyvin treenattu hevonen on vanhempanakin helpompi pitää iskussa.

Tädille tuli vähän sellainen fiilis, että rimpula taitaa olla menetetty tapaus. Sitä ei ole pidetty pihatossa varsana vaan vasta 2,5-vuotiaasta lähtien eikä se ole ensivuosiensa aikana juuri altistunut ihmisen vetämille kuntotreeneille. Toisaalta ponista ei ole tulossa ravuria.

Joka tapauksessa seminaarin panelistit kaikki korostivat, että hevosen on varsinkin nuorena oltava paljon ulkona. Ja aikuisenakin. 

Tässä taitaakin olla ravi- ja ratsumaailman suurin ero: arvokkaat kilparavurit ulkoilevat 10 - 12 tuntia vuorokaudessa isoissa tarhoissa, arvokkaat ratsuhevoset kääritään pumpuliin ja ulkoilutetaan tasaisissa postimerkkitarhoissa 3 - 4 tuntia vuorokaudessa.

Kummallakohan "leirillä" olisi tässä mallioppimisen paikka?

Poniraveja on minusta hauska seurata. Paitsi, että ponit ovat aina ihania, poniraveissa myös sattuu ja tapahtuu vähän eri malliin kuin isojen hevosten geimeissä. Voi nähdä vaikkapa kuskinsa kyydistä jättäneen russin laukkaavan reipastahtisesti pari kertaa radan ympäri ennen kuin antaa kiinni. 

Välillä on paatuneenkin ratsuihmisen kiva käydä raveissa tuulettumassa ja näkemässä vähän toisenlaista hevoselämää. Myös tällä kertaa olisi ollut kiva jäädä seminaarin jälkeen alkaneeseen isoon ravitapahtumaan pitemmäksikin aikaa, mutta rimpulan treenit ja muut viikonlopun tärkeät menot kutsuivat (ja totta puhuen vähän tylsistyin, kun ei ollut seuraa).

Tekstin lomaan sirotellut kuvat muuten eivät enimmäkseen liity siteerattuihin henkilöihin mitenkään, vaan ovat mainittujen ravien satoa.

Aina ei tarvitse jaksaa yksin

Viimeaikaiset uutiset ovat saaneet miettimään, kuinka moni lapsi olisi saanut pitää henkensä, kuinka moni hevonen tai tuotantoeläin olisi säästynyt rääkkäykseltä, jos heistä tai niistä vastuussa olevan ihmisen väsymykseen olisi osattu antaa apua ajoissa. Ja ennen kaikkea pyytää.

"Ei tartte auttaa" -mentaliteetti elää suomalaisessa yhteiskunnassa - ja voi hyvin.

Helpostihan sitä ajattelee, että jos on hankkinut ristikseen lapsia tai eläimiä tai jopa molempia, ne pitäisi pystyä hoitamaan aina itse.

Väsyminen on häpeä, burn out tai masennus suorastaan tabu. Ei uupumus aina johda eläimen (tai lapsen) kannalta huonoon lopputulokseen, mutta aina joku häviää. Vähintäänkin se yksinpärjäämiseen sairastunut ihminen.

Käsi ylös, kuinka moni tuntee mielessään pakon tehdä kaiken itse?

Tunnustan. Avun pyytäminen tuntuu synniltä, kun kyseessä on vapaaehtoisesti valittu elämäntapa. Miksi kenenkään pitäisi auttaa minua oman ponini hoidossa? No ehkä vaikka siksi, että joskus vain ei jaksa, ehdi tai kykene.

Paitsi, että tunnustan, myös tunnistan tämän avun pyytämisen vaikeuden muissa. Tällaisen yhden ponin omistajanhan on helppo hädän hetkellä jättää pakolliset hommat tallinpitäjän huoleksi. Mutta ei kaikilla ole sitä tallinpitäjää.

Näen - tai kuulen jälkikäteen - kuinka tallilliset kaverit tulehduttavat sydänlihaksensa, kun kuumetautisina puskevat hikipäässä töitä eläintensä eteen.

Mutta kuulkaa. On ihan ok pyytää apua, jos tuntuu, että hevoset tulee hoidettua oman terveyden kustannuksella.

Jos kaveri on kuumeessa, kyllä minullakin talikko kädessä pysyy. Kunhan vaan tiedän, että apua tarvitaan.

Ajatuksia en osaa lukea, eivätkä osaa muutkaan. Pitää uskaltaa avata suunsa. Kun avaa suunsa, ihmiset yleensä auttavat, jos suinkin kykenevät.

Loksahtelevat palaset

Ihan tässä parin viime viikon aikana olen alkanut uskoa Ruusan elävän sittenkin aikuiseksi asti. En enää mieti parasta tapaa ottaa poni hengiltä, vaan parasta tapaa jumpata sitä. Rohkeimmissa ajatuksissa näen jopa tulevaisuuden, jossa ponini on niin terve kuin valuvioilla varustettu eläin ylipäätään voi olla.

Yhtäkkiä on alkanut tuntua kuin palaset alkaisivat loksahdella paikoilleen.

Palasten loksahtelun voi ymmärtää jopa melko kirjaimellisesti, sillä perjantaina Ruusa päätyi elämänsä ensimmäistä kertaa osteopaatin käsittelyyn. (Tästä on kiittäminen Aischan ihanaa omistajaa Saijaa, joka ystävällisesti varasi Ruusalle ajan oman hevosensa käsittelyn oheen.)

Ruusa ei ollut aina ihan varma, oliko osteopaatti hyvä vai paha.
Käsittelyssä murheenkryynikinttu.

Ei Ruusa-rukassa tainnut monta tervettä kohtaa olla. Pahimpina paikkoina osteopaatti mainitsi ylimmän niskanikaman ja ristiluun.

Ylin niskanikama oli kuulemma vinossa ja kallonpohja täysin tukossa. Vinoon oli päätynyt myös ristiluu. Nämä viat päinvastaisissa päissä ponia olivat vetäneet niiden välissä sijaitsevan ruhonosan kasaan. Siis käytännössä koko Ruusana tunnetun ponin.

Ristiluun vinouden takia Ruusan on ollut mahdoton ottaa takaosaa ja selkää käyttöön tavalla, jollaista ratsuihmiset poneiltaan yleensä odottavat.

Niskanikaman kipeys puolestaan on muun muassa estänyt ponia taipumasta vasemmalle. Ei siis varsinaisesti ihme, että ohjaustehostin on siihen suuntaan puuttunut ja poni on aina ollut vaikea juoksuttaa vasempaan kierrokseen.

Kallonpohjan kireys on voinut kaiken muun lisäksi haitata teiniponin keskittymiskykyä. Tässä kohtaa omistajan on helppo samastua ponin tuskaan, sillä jos omaa kallonpohjaani ei ammattihieroja hoitaisi kuukausittain, tuskin kykenisin edes ajattelemaan työelämän vaatimalla tasolla. Tästä huolimatta ei ole tullut mieleen, että Ruusalla voisi olla samoja ongelmia.

Tulipa todella "vuoden hevosenomistaja" -fiilis, ja nimenomaan lainausmerkeissä. Kumpikaan Ruusan kroppaa kinnaavista vioista ei nimittäin ollut uusi. Mikä pahinta, kumpikaan ei tullut yllätyksenä, vaan olin niitä epäillyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti jo pari vuotta.

Niskan vamma voi hyvinkin olla seurausta siitä, että pikku-Ruusa kerran jäi riimustaan kiinni karsinan oven salpaan. Se ei temponut kauan, mutta tempoi kuitenkin. Muistaakseni päätin silloin, että tsekkautan tilanteen ammattilaisella mahdollisimman pian. Enpä olisi itsestäni uskonut, että se mahdollisimman pian olisi noin kaksi vuotta myöhemmin.

Epäilys ristiselän ongelmista puolestaan heräsi jo ponin 1-vuotiskesällä, kun sen lanne yhtäkkiä nousi silmiinpistävästi köyryyn.

Silloin muutama taidoistaan tunnettu hevosterapeutti saikin hätääntyneeltä tädiltä puhelun, mutta kaikki olivat kovin kiireisiä eivätkä ehkä pitäneet 1-vuotiaan poninrimpulan hoidontarvetta kovin akuuttina. Kun yksi arvostamani fysioterapeutti puhelimessa vielä arveli jumien korjaantuvan itsekseen, jätin asian sikseen. (Sekaannusten välttämiseksi on hyvä todeta, että kyseinen fysioterapeutti ei ole hoitanut minun eläimiäni.)

Näin köyryssä ponin lanne oli elokuussa 2012. Ei muutenkaan mikään edustava kasvuvaihe... Ponin olemuksesta näkee kauttaaltaan, että se oli hyvin sairas. Keuhkoputkentulehdus oli vaivannut pitkään ja poni söi vahvoja antibiootteja. 

Äkillisen köyrylanteisuuden aiheuttaja jäi arvoitukseksi, mutta potentiaalisiksi syypäiksi olen miettinyt esimerkiksi liukastumista laitumella tai lanneselän jumittumista kylmästä, kun poni on laiduntanut sateessa ilman loimea (kesä 2012 oli lämpötiloiltaan hyytävä). Asiaa tuskin on auttanut myöskään ponin taipumus keskittyä kiimassa pelkästään selkä köyryssä kuseskeluun.

Lopulta lanne palasi alkuperäiseen muotoonsa yhtä nopeasti kuin oli mennyt köyryynkin, mutta ilmeisesti tilanne jäi ihon alla kytemään.

Takaisin nykyisyyteen. Taikanäpit löysivät rimpulan kropasta kolmannenkin pahan paikan, joka vähemmän yllättävästi sijaitsi oikeassa takajalassa. Kyseinen kinttu oli kuulemma täysin jumissa puikkoluusta kavioluuhun. Totta puhuen en ollut koskaan tiennyt, että luutkin voivat olla tukossa. Ponin kroppa tarjoaa näemmä loputtomat mahdollisuudet erilaisten jumien kehittelyyn.

Oikealla puolella myös vatsalihas oli kivettynyt. Tämä on kuulemma voinut omalta osaltaan vaikeuttaa mahan ja keuhkojen toimintaa. (Ja epäilemättä kyseisten kehonosien vaivat ovat myös edesauttaneet lihaksen jumiutumista.)

Rimpula laitumella syyskuussa 2012 - lanneselän köyry on jo alkanut tasoittua, kyljessä näkyy keuhkoultraan tehdyn klippauksen jälki. Kaulasta on klipattu kohta, josta eläinlääkäri on ottanut limanäytteen ponin henitorven läpi. Ja päässä on se sama riimu, josta poni jossain vaiheessa jäi ovenripaan jumiin. 

Koska kaikki jumit ja kiristykset ovat olleet Ruusan seurana jo pitkään, sen lihaksisto on kehittynyt tukemaan vääränlaista, toispuoleista liikkumistapaa.

Olemme siis yhtä suuren ja vaativan urakan edessä kuin hurjan painonpudotuksen tyypit telkkariohjelmassa. Vuosien varrella 200-kiloiseksi lihoneesta ihmisestä ei tehdä normaalipainoista viikoissa, eikä vuosien ajan itseään vinoon jumpannutta ponia saada suoraksi silmänräpäyksessä.

Vaikka edessä on massiivinen työmaa, päällimmäinen tunne ei silti ole epätoivo vaan toivo ilman epää. Ponini ei ehkä sittenkään ole kuolemaantuomittu, vaan parannettavissa.

Vielä muutama viikko sitten minulla oli vain tuskallinen tietoisuus siitä, että ponini on kipeä ja vino sekä ylipäätään liikkuu hyvin huonosti. Mutta nyt alkaa hahmottua, mistä ongelmat johtuvat - ja ennen kaikkea, mitä niiden ratkaisemiseksi voidaan tehdä.

Tällä kertaa saimme kotitehtäviksi - jo harrastettujen puomitreenien lisäksi - ristiaskeleita ja peruutuksia (joita myös olin jo ponin kanssa tehnyt, mutten kovin järjestelmällisesti).

Ristiaskelia kannattaa kuulemma harjoitella yksi askel kerrallaan. Saa ponikin onnistumisen tunteita.

Kun pyytää etujalkoja astumaan ristiin, kannattaa kuulemma ensin saada poni ajattelemaan peruutusta, jotta se liikuttaisi myös takajalkoja eikä vain ruuvaisi kavioitaan maassa. Muutenkin pitäisi aina saada ajatus liikkeelle lähtöön ennen kuin pyytää ponia astumaan ristiin.

Koska oikea takajalka on merkittävän heikko, aluksi riittää, jos se astuu samalle linjalle vasemman kanssa.

Peruutusta poni ei rankaongelmiensa vuoksi ole tähän asti pystynyt tekemään oikein. Siksi se on peruuttanut vinoon. Lisäksi pää on ollut ylhäällä, selkä alhaalla.

Nyt pitäisi tarkkailla, alkaako poni peruuttaa suorempaan ja alkaako se laskea päätään, pyöristää selkäänsä.

Myös pitäisi kiinnittää huomiota siihen, kumpi takajalka liikkuu ensin. Osteopaatti piti todennäköisenä, että poni on tähän asti lähtenyt peruutukseen aina vasemmalla takajalalla, koska kyseisen kintun lihaksisto on kehittyneempi ja koordinaatiokin siten parempi. On myönnettävä, etten tähän asti ole hoksannut kiinnittää jalkaisuuteen mitään huomiota.

Lauantaina kävin ponin kanssa metsäkävelyllä. Metsässä poni joutuu vähän miettimään, mihin kavionsa asettelee, ja samalla käyttämään itseään.

Kokeilin eilen myös peruutuksia ja ristiaskelia.

Oikea takajalka astuikin vauhdikkaasti pitkälle yli vierustoverinsa.

Rimpula tsemppasi hienosti, mutta ehkä tavoite ei kuitenkaan ole niinkään mahdollisimman suuri liikerata kuin sen hallittuus? Ehkä pitäisi tavoitella mieluummin vaikka vähän rajoitetumpaa liikerataa kuin antaa ponin huitaista takajalka vauhdin voimalla ristiin. Ehkä kysyn aiheesta seuraavalla hoitokerralla.

Helppo liike ei ole kyllä peruutuskaan. Lauantaisissa treeneissä poni lähti taaksepäin lähes joka kerta vasemmalla takajalalla. Mutta viimeinkin suoraan. Eikä edes enää yhtä nurinniskoin kuin aikaisemmin, vaan ainakin välillä jopa ylälinjaa vähän pyöristäen.

Uskaltaako tätä sanoakaan, mutta nyt tuntuu, että tästä vielä noustaan.

Haaste: mitä, miksi ja miten

Mitä, miksi ja kuinka, siinäpä monta visaista kysymystä. Uuden blogiportaalin, Blogitallin, haasteen minulle heitti Aidalla istuen -blogia kirjoittava Erika, kiitos siitä.

Pääset Blogitallin haastesivulle klikkaamalla kuvaa.

Mitä harrastan

Mitäpä tästä kysyjälle vastaisi? Yksinkertaistaen tietysti harrastan hevosia, tai ehkä kuitenkin enemmän poneja.

Mitä hevosharrastus sitten pitää sisällään?

Useimmitenhan sitä ajattelisi, että näin ratsuihmisen tapauksessa harrastus pitäisi ensisijaisesti sisällään hevosen - tai ponin - selässä istuskelua ja ainakin ajoittain myös sellaisen ohjaamista. Minäkin toivoisin, että hevosharrastukseni sisältäisi mahdollisimman paljon ratsastusta.

Kun ihminen haluaa harrastaa ratsastusta ja lisäksi omistaa ponin, olisi epäilemättä loogista, että ihminen voisi ratsastaa sillä omalla ponilla. Jostain syystä minulla kuitenkin on nuori poni, jolla ei vielä ratsasteta ja joka kaiken huipuksi on minulle liian pieni.

Jos olisin oikeasti pieni, minulla olisi ehkä tällainen satuponi, welsh mountain.
Ja yksi hevosharrastukseni muoto on muuten valokuvaus,
kuvassa huumaavaa alkukesän illan valoa.

Tähän epäsuhtaan on kuitenkin pätevä selitys: Ratsastuksen kanssa lähes yhtä vahvana toiveena on kasvattaa poneja. Ihania welsh-poneja. Mielellään terveitä niin rakenteeltaan kuin mieleltään. Omassa ponissani, ensikasvatissa, on toistaiseksi toteutunut lähinnä jälkimmäinen. Onneksi edes se, sillä jos molemmat osa-alueet mättäisivät niin Ruusan päällä varmaan olisi jo tukeva mätäs horsmaa ja muita kasveja.

Kun tallaa samaa polkua varsan kanssa, merkittävä osa harrastusta on erilaisten arkipäiväisten asioiden opettamista: miten nostetaan kavio puhdistettavaksi, miten puetaan riimu, otetaan kuolaimet suuhun, kävellään traileriin, myödätään erilaisille paineille. Osa näistä on tietenkin kolmevuotiaalla ponilla jo selkäytimessä, mutta monia osa-alueita on vielä kesken tai kokonaan opettamatta.

Samalla harrastus on omaa opettelua ja oman vajavaisuutensa kohtaamista, tekemätön varsa kun on ihmiselle armoton peili.

Valitettavan monena aikana on myös ollut niin, että harrastan ponin sairauksien hoitoa. Hoidontarvetta on esiintynyt vähän siellä sun täällä rimpulaisen kropassa. Hengitystieongelmien kaveriksi ilmaantuivat mahavaivat ja sittemmin on hoidettu jalkavammoja. Aina jotain uutta, ei käy tylsäksi (sen sijaan joskus olo käy sen verran epätoivoiseksi, että tuntuu kuin poni sittenkin olisi parhaassa käytössä koiran ruokakupissa - ihmisravinnoksi se on jo liian lääkitty).

Hevosharrastus tuskin koskaan koskee vain perheen hevosharrastajaa. Niinpä kaikki edes etäisesti suostuvaiset läheiset joutuvat mukaan, kun ponia käytetään kauneuskilpailuissa tai wannabe-kasvattaja matkustaa alkuperämaahan katsomaan, miten asiat siellä tehdään. Hevosharrastusta koko elämä.

Miksi harrastan

Monissa hevosharrastuksen lajeissa, kuten haluttoman jalkapotilaan raahaamisessa läpi pimeän marraskuisen tihkusateen, tulee helposti kysyneeksi itseltään "miksi ihmeessä".

En ole vielä osannut järkevästi perustella hevosharrastusta kenellekään, edes itselleni. Vastaus tylpistyy epämääräiseen "jotain siinä vaan on" -lausahdukseen. Onhan siinä, ainakin hyvinä päivinä.

Muistaakseni Kyran kirjasta joskus luin sellaisen viisauden, että ratsastus on 90 prosenttia ajasta täyttä kärsimystä, mutta se loput 10 prosenttia on kärsimyksen arvoista.

Allekirjoitan. Ja laajennan ajatuksen koskemaan kaikkea hevostelua. Kun aiemmin traileriin vain väkisin saatu poni todella haluaa mennä sinne itse, onnistumisen tuottama tunne valaisee harmaimmankin päivän.

Esteettisesti melko yhteensopiva kaksikko keväällä 2013.

Mutta tärkein syy harrastukseen on tietenkin hevonen - tai poni - eläimenä. Minusta on aina vaan yhtä ihmeellistä, miten nöyrästi hevonen taipuu ihmisen tahtoon ja ihmisen määrittelemiin olosuhteisiin, jotka usein ovat kaukana lajityypillisestä.

Suuri eläin, jonka vaistot käskevät pysymään loitolla potentiaalisista saalistajista, antautuu petoeläimen palvelijaksi ja jopa ystäväksi. Sietää ihmisen kotkotukset suurella viisaudella, opettaa jotain suurta - ei pelkästään hevosista, vaan elämästä yleensä. Sellaisia asioita kuin että lempeydellä saavuttaa enemmän kuin vihalla ja pakolla. (En väitä olevani tässä vieläkään kovin syvästi oppinut, mutta toivottavasti edes matkalla oikeaan suuntaan.)

Vaikka Ruusa on vasta nuori ja vallaton eläin, se on yhteisten vuosiemme aikana opettanut minulle enemmän kuin mikään toinen hevonen koskaan. Se on toiminut rehellisenä peilinä niin hyvässä kuin pahassakin. Huonona päivänä tuttu hörinä aitauksesta lämmittää mieltä ja muistuttaa siitä, miksi olen valinnut harrastuksekseni jotain näin vaikeaa ja kokonaisvaltaista.

Kaiken tämän lisäksi hevonen on ehkä maailman kaunein eläin, ihmeellinen sekoitus villiä voimaa ja kesyä lempeyttä.

Miten harrastan

Hevosteluni kutsuminen harrastukseksi on oikeastaan silkkaa vähättelyä. Hevoset - tai ponit - ovat koko elämäni punainen lanka, elämäntapa.

Vaikka aikuiset lapsuudessani vakuuttelivat, että kyllä ne hevoset ajallaan unohtuvat, näin ei ole käynyt. Pikemminkin tämä harrastus tai elämäntapa on nielaissut koko ajan isomman kimpaleen elämästäni. Luulenpa, että tältä tieltä ei ole paluuta.

Tällaista säätä odotellessa... Kuva on otettu yhdeltä viimeisistä "kunnollisista" ratsastuksista ensimmäisen oman ponin kanssa, kevättalvella 2012.

Sen jälkeen, kun ostin ensimmäisen oman ponini kesällä 2010, en ole ollut tallilta yhtäjaksoisesti poissa kahta viikkoa pitempään.

Sen jälkeen, kun sain Ruusan lähelle arkikotiani syksyllä 2013, olen käynyt tallilla keskimäärin seitsemän kertaa viikossa. Joskus on ollut viikkoja, etten ole koko viikonloppuna käynyt tallilla tai olen lomaillut poissa maisemista. Sitten taas rimpulan hoidon niin vaatiessa olen käynyt vähintään kahdesti päivässä.

Lisäksi olen käynyt muilla talleilla aina ajan niin salliessa. Ratsastuksen puutetta olen saanut kiitettävästi lievittää kavereiden poneilla, etenkin sen yhden, joka on sallinut minun puuhata nurkissaan jo melkein 20 vuotta. Milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta juuri koskaan vierailupyyntööni ei ole tullut kielteistä vastausta.

Ruusan kanssa touhuillaan sen terveyden ja iän sallimissa rajoissa, lainaratsuilla ratsastellaan niiden kunnon ja ratsukon kummankin osapuolen taitojen rajoissa.

Aina välillä tulee eteen sellainen onni, että pääsee osallistumaan jonkun hyvän opettajan kurssille. Kun opetus on harvinainen luksus, niiden kurssien voimalla taivalletaan pitkään ja ratkaistaan monta yksin kohdattua pulmaa.

Haaste eteenpäin

Haasteen lisätehtävänä oli nimetä kolme uutta uhria. Voisin haastaa kaikkien lukemieni blogien kirjoittajat, mutta nimeltä mainituksi tällä kertaa päätyivät:

Viba - monitoimimamma -blogin Jenny
Kultainen poni -blogin Noora
Luokki ja satula -blogin Maiju

Toiveikkuutta ilmassa, laiska kinttu hommiin, Aischa jne.

Viikonloppu meni pääosin nukkuessa viime kuukausien univelkoja pois.

Pystyin taas nukkumaan, koska viime eläinlääkärikäynnin jälkeen minulla on pitkästä aikaa ollut toiveikas olo poninrimpulani tulevaisuudesta. Ensimmäistä kertaa kuukausiin minusta tuntuu siltä, että Ruusa saattaa sittenkin elää aikuiseksi asti. Että sen jalkavaivakierre ei ehkä sittenkään ole merkki totaalisesta elinkelvottomuudesta, vaan epäonnisten sattumien summa ja mahdollisesti parannettavissa.

Toki jossain mielenreunalla on kaihertanut huoli siitä, että hankositeen piikityksen jälkeen ponin jännetuppi on ollut entistä täyttyneempi ja sen sisällä hankositeen piikitetty haara pullottanut ikävästi ihan maallikonkin sormeen.

Eläinlääkäri oli unohtanut sanoa, että näin voi käydä. On kuulemma normaali reaktio. Mutta puhelinkonsultaatiossa eläinlääkäri myös muistutti kavionhuollosta: oikeanlaisella kengityksellä tilannetta voisi parantaa pysyväisluontoisemmin.

Joka tapauksessa toiveikkuutta on lisännyt se, että ponin liikkumisessa on nähtävissä nytkähdys parempaan. Tai sitten kyseessä on plasebo-vaikutus ponitädin päässä, tiedä häntä.

Eteenpäinpyrkimys on kuitenkin vielä hukassa. Voi kuinka kaipaankaan sitä poniani, joka räjähteli liikutuksessa joka suuntaan ja juoksi aina vähän kovempaa kuin oli tarkoitus. Ottaisin mieluummin sen riekkuvan ponin kuin tämän tahmaan juuttuneen etanan.

"Oletko tosissasi? Tästäkö muka pitäisi mennä yli?" (Huom! Aurinko paistoi!)

Mutta. Sunnuntaina tehtiin treeniä, jonka minulle opetti fysioterapeutti Heli Hyytiäinen, kun hän kävi pari vuotta sitten katsomassa Ruusan selkävammaista emää. Puomitreeni tehoaa selkälihaksiin, mutta sopii se jalkalihastenkin vahvistamiseen.

Alkuvalmistelut: kaksi puomia ympyrän vastakkaisille sivuille, "sokeripalat" tai muut avuksi korottamaan niitä.

Helpompi harjoitus: puomi korotettuna sisäreunasta. Tällöin ponin on otettava ulkojalalla pitempää askelta (koska ympyrä) ja sisäjalalla korkeampaa (koska korotus).

Harjoitus numero 1.

Vaikeampi harjoitus: puomi korotettuna ulkoreunasta. Tällöin ponin on otettava ulkojalalla sekä pitempää että korkeampaa askelta.

Tässä video, jolla Ruusa tekee vaikeampaa harjoitusta. Ponin innostus on suorastaan käsinkosketeltavaa, eikös! (Juu tämä oli sarkasmia.)



Linkki videoon.

Asiasta toiseen, lauantaina oli Aischa-päivä.

Ilmeisesti ponitädin huono karma on tarttunut siihenkin, sillä harjatessa pisti silmään tamman vasemman takasen erikoinen muoto. Tiedättehän, sellainen, että kun jalkaa tunnustelee niin tuntuu vain tasainen kovuus, ei mitään jänteitä tai muita hevosen jalalle tyypillisiä rakenteita.

Kun jalasta tarkemmalla tarkastelulla vielä löytyi aika komea naarmu, kotidiagnoosi oli helppo tehdä. Impparihan se siinä teki tuloaan Aischa-rukan kinttuun.

Koska Aischa oli jo tarhasta hakiessa esittänyt kaikki askellajit ennen kuin suostui riimutettavaksi, olin jo voinut todeta sen liikkuvan puhtaasti. Niinpä ratsastus ei jäänyt kokonaan välistä, mutta typistyi käyntityöskentelyyn (ravasimme sentään yhden ympyrän molempiin suuntiin).

Kevyt liikunta on impparijalalle vain hyväksi. Tälläkin kertaa turvotus oli ratsastuksen jälkeen vähän pehmentynyt.

Imppariinhan pitäisi laittaa Betadine-haude, mutta sellaisen tekoon soveltuvia tarvikkeita ei tietystikään ollut käsillä. Niinpä laitoin pesun jälkeen haavan päälle vain Betadineen upotetun haavataitoksen (sellaisia minulla sentään on kaapissa), siihen päälle patjan ja pintelin. Omistaja kävi illalla tekemässä kunnollisen hauteen. (Ja sunnuntaihin mennessä turvotus oli kuulemma kivasti sulanut.)

Sain pienen videonpätkänkin tästä käyntiköpöttelystä (laatu ei päätä huimaa, koska alkoi jo hämärtää). Kerrankin voi sanoa, että ratsastus tuntui juuri siltä kuin näyttikin: vähän tahmealta. Ei käyntiä turhaan kutsuta askellajien kuningattareksi - minä en ainakaan sitä osaa ratsastaa.

Ravipätkissä Aischa tuntui hurjan kivalta, niillä kahdella ympyrällä. Sen enempää en uskaltanut, kun hepalla oli kuitenkin kinttu turvoksissa.

Mistä löytyisi hyvä ratsastuksenopettaja korjaamaan jäykkistädin ratsastusta?



Linkki videoon.

P.S. En ole oikeasti niin paksu kuin videolla näyttää, heijastinliivin alla vaan on monta kerrosta vaatetta.

Uusi lääkäri, uusi diagnoosi - Ruusa Kim Sellin vastaanotolla

Sellaista se tuppaa olemaan, että mitä useammalta eläinlääkäriltä kysyy apua, sitä useamman diagnoosin ponilleen saa. Torstainen keikka eläinlääkäriin ei ollut poikkeus sääntöön.

Lähdin hakemaan toista mielipidettä ojentajajänteen vamman hoitoon, tulin takaisin hankosidediagnoosin kanssa. Niin se ponielämä heittelee.

Tällä kertaa rimpulan kinttua tutkaili ortopediaan erikoistunut eläinlääkäri nimeltä Kim Sell. Jos nimi ei kuulosta tutulta, googlaa "jännevamma hevosella" ja löydät monta lehtijuttua, joihin herraa on aiheesta haastateltu (esim. tämän).

Haastatteluissa Sell on toistanut samaa viestiä: jännevamma on seuraus, ei syy. Jos hoitaa vain seurausta, saa hoitaa seurausta toisensa perään. Mutta jos haluaa saada hevosen terveeksi, pitää paikantaa oikea syy ja tarttua siihen. Tämä tapahtuu katsomalla hevosen liikettä kokonaisvaltaisesti asiantuntevalla silmällä.

Tällainen ajattelutapa tietenkin sykähdytti syvästi tätiä, jonka poninrimpula tuntuu juuttuneen jatkuvien vaivojen kierteeseen.

Eläinlääkäristä ei valitettavasti tullut yhtään kuvaa. Kuva kotitallin käytävältä.

Tapasimme Kim Sellin siis torstai-iltana hänen luonaan. Alkurupatteluiden jälkeen hän kopeloi ponin huolellisesti läpi ja taivutteli jokaista jalkaa paikallistaakseen kipupisteitä. Sellainen löytyi kuin löytyikin siitä hemmetin oikeasta takajalasta. Mutta ei ojentajajänteestä, vaan hankositeen ulkoreunan alahaarasta.

"Sillä on siis hankkarivamma", kysyin kyyneleitä pidätellen. "Älä ota sitä noin", lohdutti eläinlääkäri: Kyseessä on äärimmäisen tavallinen vaiva eikä diagnoosia siten pitäisi pitää kuolemantuomiona. Tämäntasoisen hankkarivamman saa kuulemma hoitaa suunnilleen kaikilta ravurivarsoilta ensimmäisen puolen vuoden treenin jälkeen.

Ruusan jalassa piilotteleva vamma on sen verran alkuvaiheessa, että se ei yllä millekään prosenttiasteikolle. Jalan ultraaminenkin olisi kuulemma turhaa, sillä näin lievää vammaa ei laitteilla yhytetä.

Lievän vamman voi Kim Sellin mukaan huomata vain tunnustelemalla ja taivuttelemalla sekä tarkkailemalla, mitä hevonen näiden toimenpiteiden aikana tilastaan kertoo. Ja Ruusahan kyllä kertoo tällaiset asiat yleensä aika selvästi, jos vaan kuulija osaa tulkita ponin viestiä.

Jalan tilan todettuaan Sell pani ponitädin tunnustelemaan samat asiat, jotta tämä ymmärtäisi yskän eikä kuvittelisi tohtorin juttelevan pehmoisia. 

"Hyvä, että tulitte" , tuumi eläinlääkäri. Nimittäin jos vammaa ei hoidettaisi tässä vaiheessa, jossain myöhemmässä vaiheessa oltaisiin sitten tekemisissä sellaisen prosenttivamman kanssa.

Hankkarivammasta takajalassa antoi muuten vihiä myös jännetupen pieni nesteisyys. Siis se sama nestemäärä, jota toinen eläinlääkäri ei pitänyt edes turvotuksena. Mutta valitettavasti ponitäti ei ollutkaan luulosairas, vaan minimaalinen nesteisyys jännetupessa oli kuin olikin hälytysmerkki. Hoitokin oli ollut ihan oikea: kylmäys. 

Hankkarivaiva oli todennäköisesti todellinen syy myös kesällä ilmenneeseen ja hoidettuun jännetuppitulehdukseen. Niin se kuulemma vaan on, ettei jännetuppi omia aikojaan ärry, vaan taustalla on aina joku jänne- tai hankkariperäinen ongelma. (Tämän kyllä kuulin jo edelliseltä eläinlääkäriltä, en tosin jännetuppitulehdusta hoitaneelta.)

Kun ponin jännetuppitulehdusta kesällä hoidettiin piikittämällä kortisonia, tulehdus kyllä lähti mutta sen aiheuttaja jäi.

Nytkin rimpula sai piikistä, mutta piikin läpi hankositeeseen ei truutattu kortisonia, vaan jonkinlaista ponin omasta verestä valmistettua seerumia.

Ennen piikitystä eläinlääkäri toki pani Ruusan liikkeelle, edestakaisin tallin käytävällä. Poni könkkäsi narunjatkeenkin silmään hyvin epämukavan näköisesti - molempia oikeanpuoleisia kinttujaan. Toisen puolen jalat sentään kipittivät oikeassa tahdissa.

Etujalan tilannetta Kim Sell ei pitänyt nyt sellaisena, että se tässä vaiheessa aiheuttaisi sen suurempia toimenpiteitä.

Hän huomautti kuitenkin, että lapa oli erittäin jumissa. Tämän näki kuulemma silmälläkin: poni seisoi toinen lapa toista ylempänä ja jäykempänä. On kyllä tunnustettava, että minä en ollut huomannut mitään muuta kuin sen, että etujalan liike on ollut hankalan näköistä. (Ks. ohjasajovideo tästä postauksesta.)

Syy-seuraussuhdetta eläinlääkäri ei ollut halukas vetämään kahden kipujalan välille, mutta kun rimpula piikityksen jälkeen uudelleen köpötteli käytävällä, molempien oikeiden jalkojen liike kuulemma näytti jo hitusen paremmalta. Saattaa siis hyvinkin olla, että vaivat liittyvät toisiinsa.

Ei välttämättä olisi huono idea käyttää hyvän hierojan, osteopaatin tai fysioterapeutin palveluita.

Miten tästä eteenpäin?

Tätäkin harrastetaan hoitona, kylmäystä. Näin pieneen vammaan riittää kuulemma
kylmäys liikutuksen jälkeen, mutta todennäköisesti kylmään myös lepopäivinä.
Kuvasta näkyy myös, että kavio on sisällepäin vino.

Mikäli nyt en ihan väärin ymmärtänyt niin vaivan takana on todennäköisesti ponin takaosan, erityisesti tämän kipeytyneen jalan, heikkous. Sama heikkous on jo aiemmin oireillut takapolviongelmina.

Ja mitenpäs muuten voimattomuutta vähennettäisiin kuin treenillä. Liike on lääke.

Mutta määrällä ei voi korvata laatua: Kun jalassa on pitkään juilinut, rimpula on alkanut säästellä oikeaa takajalkaa. Kipeä jalka jää vähän vierustoverinsa liikkeestä jälkeen ja poni hipsuttelee varpasillaan.

Jos ponia ei saada käyttämään kipeää jalkaa kunnolla, se ei koskaan parane.

Jalan heikkous heijastuu jalkojen liikeratoihin, jotka eivät ole vielä ihan vakiintuneet. Poni laahaa kavioita lähellä toisiaan ja polvet vähän ulospäin sojottaen, minkä seurauksena sisäreunat kuluvat enemmän kuin ulkoreunat.

Vuolussa on siis otettava kavion ulkoreuna alas, huolehdittava tarkkaan kavion suoruudesta. Vaikka olin keskiviikkona himpun raspannut kavioita, ulkoreuna ja varvas kaipaavat edelleen käsittelyä. 

Kengitystä Kim Sell ei pitänyt huonona ideana, mutta korosti, että kengittäjän on sitten oltava jalka-asentoja oikeasti tunteva ja niistä piittaava. Kuka tahansa naapurin pena ei missään tapauksessa käy, jos haluan tervehdyttää ponin. No, tämä ei varsinaisesti ollut minulle uutinen.

Toisaalta kun Ruusalla on hyvä kavioaines, kengitys ei eläinlääkärin mielestä myöskään ole välttämätön - kunhan kaviot pidetään huolellisesti oikeassa asennossa.

Huh, mikä määrä asiaa yhdellä kertaa sulateltavaksi!

Todennäköisesti joudumme palaamaan Kim Sellin vastaanotolle muutaman viikon kuluessa, sillä jumppa kaivannee tuekseen kipua poistavaa piikitystä.

Täytyy toivoa, että poni nyt näillä eväillä alkaisi vihdoin tulla paremmaksi.

Ai niin, se ojentajajänne. Sell pysyi alkuperäisessä kannassaan, jonka mukaan ojentajajännettä ei etenkään takajalasta saa rikki rasituksella vaan siihen tarvitaan jokin isku - esimerkiksi toisen hevosen potku. (Edit: tai painevamma esim. liian kireällä olleesta suojasta tai pintelistä. Tätä pidän epätodennäköisenä, koska olen parhaani mukaan aina varmistanut, ettei ponin jalan ympärillä ole mitään liian tiukalla.)

Ojentajajänne näytti ja tuntui eilen erittäin hyvältä, joten paraneminen lienee hyvässä vauhdissa ja jatkunee oikeansuuntaisena ilman sen kummempia hoitoja. 

Lopuksi on kyllä vielä sanottava, että tämänkertaisesta eläinlääkärikäynnistä jäi hyvä mieli. Vaikka Kim Sellin potilaat kaiketi tavallisesti ovat rahaa juoksevia kilpureita, hän tuntui pitävän tavallisen puskaponinpimpulan hoitamista yhtä tärkeänä kuin huippuravureidenkin.

Lääkäriin, tai sitten ei

Joku saattoi parista aiemmasta kirjoitelmastani havaita, että Ruusalle oli varattu maanantaille lääkäriaika. On olemassa varsin pätevä syy siihen, etten ole kertonut reissun annista: emme päässeet lääkäriin asti.

Autotuurini nimittäin valitettavasti on samaa luokkaa ponionnen kanssa. Jo alkumatkasta kohti tallia havahduin, että kojelaudassa paloi akunnäköinen merkkivalo.

Onko tässä aina palanut tällainen valo, pohti sisäinen autoneroni, kunnes ABS-merkkivalokin välähti. Tämä ei yleensä ole ollut kovin lupaava merkki ainakaan matkan jatkumisen näkökulmasta. Kun käännyin kaupan pihaan, oli jo varsin selvää, että akun merkkivalo ei tosiaan kuulunut asiaan. Ohjaustehostin ei toiminut ja kojelautakin alkoi muistuttaa kaikkine varoitusvaloineen joulukuusta.

Vakioautokorjaamosta saatu puhelindiagnoosi oli, että joko laturin hihna on katkennut tai akku on sökö. Joka tapauksessa matka oli väistämättä katkennut tähän.

Eläinlääkärireissuun varattu aika hupeni hinausauton ja korjaamon toimenpiteiden odotteluun. Onneksi tiellejäämiseen oli syypäänä se laturin hihna. Sellaisen ammatti-ihminen vaihtaisi hetkessä, jos ei joutuisi ensin odottamaan nostolaitteiden vapautumista.

Ruusa tosi edustavana tarhassa tänään. 

Ennen töihin kiiruhtamista ehdin sentään käydä pikaisesti tallilla antamassa rimpulalle psylliumit ja taluttamassa sitä pikkuruisen lenkin, jolla ponin jalka pitkästä aikaa nousi kevyesti ja iloisesti.

Positiivista tietenkin on se, että laturin hihna katkesi jo matkalla tallille eikä esim. keskellä valtatietä ponin ollessa kyydissä. Hinaus on tällä tapaa helpompi järjestää.

Ja kannattaa kuulkaas olla sellainen autovakuutus, joka korvaa hinauksen. Sitä on tänä vuonna tullut käytettyä jo viidesti (kolmesti rengasrikon takia, kun rengasta ei ole saatu vaihdettua tien päällä). Jostain syystä hinurikuskien kanssa on tullut useasti puhuttua hevosista, tällä kertaa kuskinpukilla istuneella oli kerrottavana paljon juttuja vaimonsa ja kaksospoikiensa hevosharrastuksesta.

No, asiaan. Eläinlääkäri suhtautui force majeure -peruutukseen ystävällismielisesti ja järjesti meille uuden ajan jo torstai-illaksi.

Toivotaan huomiseksi parempaa matkaonnea. Rimpula ainakin pitäisi saada suht helposti lastattua, sillä tämänpäiväisissä viimeistelyharjoituksissa sattui sellainenkin ihme, etten meinannut saada ponia trailerista ulos. Ulosperuutuksessa se nimittäin useita kertoja ehdotti, että eikö mentäisi kuitenkin takaisin koppiin.

Haaste: huonot tallitavat

Sain Viba - monitoimimamma -blogia kirjoittavalta Jennyltä haasteen listata huonoja tallitapojani. Siis tosiaan ihmisen, ei ponin.

OHJEET: Nyt paljastetaan "huonot tallitavat". Mitä tyhmiä tai liian ison riskin sisältäviä juttuja teet hevosten kanssa siitä huolimatta, että tiedät niiden olevan huono juttu? 

Ensalkuun tuntui, että oltiin mahdottoman edessä. Eihän minulla ole mitään huonoja tapoja! Minähän teen kaiken aina viimeisen päälle huolella ja varovaisesti sekä käytän asianmukaisia varusteita.

Kun lueskelin muiden blogistien tekstejä samasta aiheesta, tajusin, että monet minusta aivan hyvät käytännöt voivatkin jonkun mielestä olla huonoja tapoja.

Muiden mielestä huonoja tapoja voivat olla esimerkiksi ponin taluttaminen niin, että se kulkee löysällä narulla taluttajan takana, tai hevosen hoitaminen sen ollessa vapaana karsinassa. Mutta minä olen aivan varta vasten opetellut nämä tavat lh-open johdolla!

Tavoitteena olisi, että poni tallustaisi narunjatkeen takaviistossa pitkällä, löysällä narulla.

Hevosen paikka on taluttaessa taluttajan takana, paitsi jos se sattuu olemaan ori.

Oriin sijainti suhteessa taluttajaan kannattaa yleensä pitää sellaisena, ettei hevonen ainakaan aivan ensimmäisenä pääse hyppäämään narunjatkeensa selkään. Vaikka kaikki käsittelemäni oriit ovat olleet superkilttejä ja jopa lasten poneina kivoja, ei pidä unohtaa, että hormonit voivat niilläkin odottamattomasti kuohahtaa.

Oikeastaan toivon muidenkin hevosten pysyttelevän enempi takaviistossa kuin suoraan takana, että voin vähintään sivusilmällä kyylätä tilanteen etenemistä.

Mutta ehkä minullakin saattaa olla jokunen tapa, joita voisi miettiä. Itse asiassa niitä löytyy yllättävän paljon, kun rupeaa oikein kaivelemaan.

Karsinan oven pitäminen raollaan

Ei se mihinkään lähde. Paitsi jos lähteekin. Tähän tietenkin yhdistyy se, että poni on vapaana karsinassa.

Oman ponini yritän opettaa siihen, että se ei lähtisi, vaikka ovi olisikin auki. Paino sanalla yritän. Suoritusvarmuus jättää vielä rutkasti toivomisen varaa.

Vieraiden hevosten kanssa kuitenkin - ainakin yleensä - huolehdin, että ovi on kiinni. Tämänkin oppimiseen tarvittiin tietysti moka, jossa puoliavoinaisesta ovesta rynnistäneellä vieraalla ponilla oli selässään satula ilman satulavyötä. (Satula pelastui omistajan nopeiden refleksien ansiosta.)

Ponin jalkojen harjaaminen potkuetäisyydellä.

Jos harjaa ponin jalkoja niin sisäsyrjät harjataan tietenkin kurkotellen vastakkaiselta puolelta, pää ponin mahan alla. Miten niin ei ole hyvä tapa?

Pahimpaan ötökkäaikaan sentään tulee vähän katsottua, missä ponin takajalat huitovat, ja vältettyä niiden toimintasäteen sisälle joutumista.

Varusteiden säätö poni irti/ohjat käden ympärillä.

Joskus ratsastuskouluaikoina sain erään kanssatuntilaisen huudot, kun kiristin satulavyötä maneesissa niin, että en pitänyt hevosen ohjista kiinni. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että tapa olisi vaarallinen. Kaipa niistä ohjista ehtii sitten napata kiinni, jos tulee tilanne? Ehkä, ehkä ei.

Jos en päästä ratsua satulavyön kiristyksen tahi jalustinten pituuden muokkauksen ajaksi vapauteen, saatan sujauttaa käteni ohjien läpi.

Tästä tavasta sain vielä isommat huudot lh-opelta: ikinäkoskaanmilloinkaan ei panna hevosessa kiinni olevia ohjia omien raajojen ympärille! Hän oli tietenkin täysin oikeassa.

Itse asiassa tunsin itseni aika tyhmäksi, sillä olen aina tietoisesti välttänyt esimerkiksi riimunnarun kietomista käteni ympäri. Tästä kiitos menee lapsuudessa luetuille heppalehdille, joissa peloteltiin käden irtoamisella ja muilla (epäilemättä aivan autenttisilla) kauheuksilla.

Olen sittemmin kyllä suonut tälle asialle monia ajatuksia ja pyrkinyt parantamaan tapojani. Raajat ovat minulle tärkeät ja käytännölliset.

Ratsastaessa AINA kypärä päässä ja lähes aina hanskatkin kädessä. Siskoni lähetti minulle vähän aikaa sitten tämän kuvan minusta aika tuoreena poninomistajana kesällä 2010. Voi, miten tuleekaan ikävä ihanaa G:tä! (Ja olisipa Ruusastakin kasvanut yhtä iso kuin emästään.)

Kypärättömyys maastakäsittelyssä

En usko, että kukaan olisi koskaan nähnyt minun ratsastavan ilman kypärää. Tämä johtuu siitä, että en tee sitä. Olen saattanut elämässäni olla muutaman kerran hetken aikaa hevosen selässä kypärättä, mutta en vuosikausiin.

Kärryillä päähine on ollut vapaavalintaisempi, ainakin siihen asti kun tutuntuttu ravimies jokunen vuosi sitten kuoli pudottuaan kärryiltä.

Mutta omien jalkojen ollessa maan pinnalla ei ole tullut mieleen pitää kypärää. Paitsi Hippoksen näyttelyissä ja muissa tapahtumissa, joissa se on pakollinen varuste.

Viime aikoina olen miettinyt, että olisi se varmaan ihan järkevää suojata pääomansa myös silloin, kun komentelee omanarvontuntoista ponia maan pinnalta käsin. Kengättömänkin ponin sopivasti osunut potku voi viedä hautaan tai hoivakotiin.

Itse asiassa kevään kurssilla Anna Kärkkäinen huomautti, että irtohypytyksessä hevosta kujaan tuovalla ihmisellä pitäisi olla kypärä. Ja vaikka yleensä kypäriä näkee lähinnä oriiden esittäjillä, se itse asiassa olisi eniten tarpeen juuri tammojen kanssa. Tammat kun saattavat olla varsin kevytperäisiä.

Kypärättä pörhäkkään ponin kanssa, kuva mainitulta Anna Kärkkäisen kurssilta.

Ajatusten harhailu

Tätä blogia lukeville tulee varmaan järkyttävänä paljastuksena, että ajatukseni saattavat harhailla asiasta toiseen. Yksin ollessa ajatusten lentäminen on vain viihdyttävää, mutta keskustelutilanteessa epäkohteliasta ja hevosten kanssa jopa vaarallista.

Esimerkiksi kilttiä ponia taluttaessani en välttämättä elä täysillä juuri siinä hetkessä.

Mieleen tulee esimerkki G:n viimeiseltä keväältä, jolloin kävin sen kanssa enemmän talutus- kuin ratsastuslenkeillä. Siinä sitä tallusteltiin peräkanaa metsäpolulla, sen verran tasaisissa tunnelmissa, että mieli lähti harhailemaan. Yhtäkkiä havahduin tunteeseen, että ponin riimunnaru liukuu pois kädestäni. "Äkkiä kiinni narusta" tuli mieleen salamannopeasti, mutta valitettavasti ponin ajatus kulki vielä nopeammin. Ja se ponin mieleen tullut ajatus oli jiihaa, nyt täysillä himaan.

Kun tallustin yksin tallille parikymmentä minuuttia pilkkopimeässä, mielessä ehti käydä montakin ajatusta. Kuten se, miten kalliiksi tulisi, jos poni löytyisi esimerkiksi jonkun pahaa-aavistamattoman autoilijan konepelliltä. Onneksi poni löytyi omasta karsinastaan sen verran ehjänä kuin se siinä vaiheessa ylipäätään oli. Riimunnarun ponin hokit olivat kyllä repineet aika lailla riekaleiksi.

Varustehuollon laiminlyönti

Onko tallillasi joku, jonka ponin ajo-ohjat ovat raahautuneet kuraisella kentällä eikä niitä ole viikkojenkaan päästä puhdistettu? Joku, jonka kädessä olet kenties kerran nähnyt satulasaippuan ja sienen?

Olemme varmaan olleet samalla tallilla, koska tämä henkilö olen minä. Ei kai varusteita nyt tarvitse joka kuukausi olla puunaamassa?

Yhdessä vaiheessa vuokrasin hevosta, jonka suitset piti joka pesun jälkeen sipaista puhtaaksi. Ei siihen mennyt monta minuuttia, se ei ollut iso vaiva, ja varusteet pysyivät aina siisteinä. Mutta omassa elämässäni en pysty. (Huomautan kuitenkin, että en kehtaisi mennä näyttelyyn puunaamattomissa varusteissa.)

Vermon poninäyttely 2014: näyttelyissä ollaan viimeisen päälle siisteissä ja puhtaissa vermeissä.

En tajua, miten näin on päässyt käymään, koska teini-ikäisenä hevostyttönä suhtauduin hoitohevosten varusteisiin suurella kunnianhimolla ja pidin huolta, että ne kiilsivät kilpaa auringon kanssa. Muiden tavarat ovat ilmeisesti tärkeämmät kuin omat.

Minä olen ajoittain myös se, jonka ponin harjat viettävät yön harjauspuomilla ja jonka hanskat ovat koko ajan hukassa.

Viime vuonna jätin pesua odottavat loimet äitini autotallin eteen koko kesäksi, minkä seurauksena jouduin ennen uudelleenkäyttöönottoa jynssäämään niitä matonpesupaikalla pökerryksiin saakka. Sanotaanko näin, että ne eivät olleet kovin puhtaita eivätkä etenkään tuoksuneet kovin hyvältä. Hajun aiheuttajaksi ykkösepäiltyni on joku naapuruston kissoista.

Mutta nyt päästiin jo sellaiselle ällöttävyyden asteelle, että on parempi lopettaa tähän. (Enkä muuten ole enää jättänyt loimia taivasalle - paitsi tietysti jos loimen sisällä on poni.)

Pahoittelen, että haasteeseen vastaamisessa meni näin kauan!

Puomivaraston möröt

Tänään oli isänpäivä, työpäivä ja ties mitä, mutta myös ratsastuspäivä. Niitä ei ole koskaan liikaa.

Jo harjatessa Aischa rutisutti hampaitaan ja näytti hapanta naamaa. Arvelin, että tänään olisi se kerta, kun tamma näyttäisi minullekin, miksi sitä on monessa kodissa pidetty hankalana tapauksena. Enkä ollut väärässä.

Vasemmassa kierroksessa meni ihan mukavasti, joten hetken päästä vaihdoin suuntaa ravissa.

Sama suhteellisen tasapainoinen meno jatkui alkuun myös oikeaan kierrokseen: ravi oli rauhallista ja tahdikasta, työskentelyasento oikeansuuntainen.

Sitten yhtäkkiä etujalat sinkaisivat ylöspäin. Ratsu pyöräytti näppärän piruetin niin, että rintamalinja osoittikin takaisin tulosuuntaan. Tuli kiire perätä hevoselta paluuta alkuperäiseen suunnitelmaan.

Olin unohtanut möröt. Ne asuvat kentän yhdellä sivulla, siellä samassa paikassa missä säilytetään estepuomeja.

Vasempaan kierrokseen mörköjä ei ollut näkynyt. Siksi ehkä kuvittelin, että ne pysyisivät piilossa myös vaikeampaan suuntaan. Turha luulo.

Ilmeisesti hevosen oikeaa silmää hallinnoiva aivolohko ei juurikaan kommunikoi vasemman silmän havaintoja käsittelevän kollegansa kanssa. Näin ollen tieto puomivaraston viereisen kaviouran vaarattomuudesta ei tavoittanut vasemmasta silmästä vastaavaa aivolohkoa. Sen sijaan tämä aivolohko oli yliaktiivinen yrittäessään kehittää erilaisia tapoja välttää liikkumista lähellä mörköjen pesäkoloa.

Pystyynhyppelöt sentään jäivät keinovalikoimasta pois muutaman yrityksen jälkeen.

En yllättynyt, että Aischa kokeili protestiliikkeitä minuunkin. Enemmän ehkä yllätyin siitä, että pienet loikat eivät horjuttaneet sen enempää ruumiillista kuin henkistäkään tasapainoani. Jotain rohkaistumista näkyvissä?

Omistajan kanssa Aischa ei kuulemma enää näe mörköjä. Toivottavasti minäkin saan ne jossain vaiheessa nitistettyä.

Tavoitteet korkealla?

Jokainenhan tietää, että treenimotivaatio tuppaa olemaan korkeampi, jos on joku mielekäs tavoite. Tärkeä tavoite voi jollekin olla se, että pääsisi seuraavalla kisakaudella nousemaan pykälää korkeammalle tasolle. Vaikkapa helposta B:stä helppoon A:han.

Meilläkin on Ruusan kanssa tavoitteita, tai ehkä ne kuitenkin ovat enempi tädin omia tavoitteita. Ponille tärkein tavoite on saada jotain maistuvaa syömistä, mikä voidaan valjastaa palvelemaan myös ihmismäisempiä päämääriä.

Siinä, missä joku nuoren ponin omistaja saattaisi asettaa tavoitteeksi ikäluokkakisat tai tulevaisuuden kisakentät, minun tärkein Ruusaa koskeva ratsastuksellinen tavoitteeni on päästä ratsastamaan sillä. Edes yhden kerran. Tavoitteen toteutumisaikatauluksi olen kaavaillut sellaista suunnilleen kevättä 2015. Nyt vain jännitetään, toteutuuko tavoite aikataulussa tai ylipäätään.

Yllä mainittu päämäärä on tosin jo iso parannus verrattuna niihin aikoihin, jolloin ainoa tavoitteeni on ollut ponin selviäminen hengissä edes seuraavaan laidunkauteen saakka.

Kaikki on niin suhteellista. 

Tavoitteita on hyvä olla, se on selvä. Mutta on hyvä olla myös valmiutta vähän viilata niitä sitä mukaa, kun maailmankaikkeus heittelee kapuloita rattaisiin. Tavoitteiden uudelleentarkastelu voi auttaa loiventamaan pettymystä, kun tajuaa, ettei oman ponin terveys riitä alkuperäisiin suunnitelmiin.

Tänään näytti tältä. Iltavuoron kunniaksi käytiin tutustumassa ennalta tuntemattomiin maastoihin. Ruusa arvosti.

Ja siinä, missä joku treenaa lastaamista päästäkseen kisoihin, me harjoittelemme samaa mahdollistaaksemme matkan eläinlääkäriin.

Tätä hevoselämän aliarvostettua lajia on pari viime päivää treenattu lyhyillä intensiivijaksoilla ja vieläpä varsin menestyksekkäästi. Koulutusmuotona on, kuten ennenkin, pelkkä porkkana ilman keppiä.

Tai no, ihan rehellisesti sanottuna onhan meillä peruutus-niminen liike tekemässä ponin elosta vähän epämukavampaa silloin, kun kaviot liimautuvat lastaussiltaan. Peruutukset ovat kuitenkin tällä harjoituskaudella jääneet ihan muutamiin pätkiin.

Ja porkkana, se on tässä kohtaa ymmärrettävä kirjaimellisesti. Porkkanan voimin rimpula oli varsin suostuvainen paitsi tulemaan traileriin ja seisomaan siellä, ensinikottelun jälkeen myös antautumaan kiinnisidottavaksi. (Tämä, tai apuvoimien ollessa käytössä takapuomin sulkeminen, on tositilanteessa osoittautunut kynnyskysymykseksi.)

Mutta kun porkkanapussissa tuli pohja vastaan, oli otettava käyttöön paremmin säilyvä herkkupala: näkkileipä. Näkkäriä tarjotessa poni katseli muualle ja seisoi trailerissa hämmästyttävän kärsivällisesti odottamassa oikeaa palkintoaan. Mitta täyttyi siinä kohtaa, kun narunjatke tarttui riimuun kiinnisitomista ennakoivalla otteella.

Ei poni nyt ihan mihin vaan suostu ilmaiseksi. Ponilla on hintansa, ja se hinta on porkkana. Sellaisen puutteessa uppoaa kuivattu leipäkin, tai mahdollisesti hapankorppu, mutta näkkileivässä menee raja.

Porkkanan voimin traileriharjoitukset ovat sujuneet parina viime päivänä siinä määrin esimerkillisesti, että pidän seuraavan tavoitteen saavuttamista varsin mahdollisena. Tämä tarkoittaa, että lastaus saattaa maanantaiaamuna onnistua käytettävissä olevien henkilöresurssien voimin.

Näillä näkymin resurssit rajoittuvat yhteen käsipariin, mukaanlukien omani.

P.S. Selvennykseksi on sanottava, että porkkanaa on harjoituksissa käytetty nimenomaan palkkiona, ei houkuttimena. Eli namilla ei houkutella traileriin, vaan palkkio tulee vasta, kun poni on tehnyt namiin vaadittavan suorituksen. Tässä vaiheessa namit kaivetaan esiin tarvittaessa jo lastaussillalla, mutta pääosin vasta trailerissa. Nyt ei ole enää ollut trailerissa valmiina odottavaa herkkuvatiakaan mukana.

Niin tai näin, aina väärinpäin

Ruusan ojentajänne pullisteli vielä sunnuntainakin, joten heti maanantaiaamuna otettiin hätäpuhelu hoitavalle lääkärille.

Soitto ei tuonut lohtua.

Maallikko oli ajatellut, että turvotuksen laskeminen liikutuksessa olisi hyvä asia ja merkki siitä, että liikuntaa kannattaisi jopa lisätä. Eläinlääkärin mielestä turvotuksen määrän vaihtelu viittasi ennemminkin siihen, että tilanne on edelleen päällä.

Ja kun tilanne on päällä, pitää rajoittaa liikuntaa ja jatkaa kävelytystä. Tämä tarkoittaisi paluuta sairastarhaan ja haluttoman ponin päivittäistä raahaamista narunpäässä pitkin maita ja mantuja. Lisäksi marraskuun sääolot pakottaisivat pohtimaan uudelleen monivammaiselle soveltuvia majoitusvaihtoehtoja.

Joka tapauksessa alkuperäinen, optimistinen kuntoutusaikataulu muuttui yhdellä puhelulla arvaukseksi, että jalka saattaa olla normaalielämää kestävässä kunnossa ehkä joulun tienoilla. Ehkä.

Lisäksi jalan toipumisen kannalta olisi ensiarvoisen tärkeää olla altistamatta jännettä upottavalle pohjalle. Esimerkkinä upottavasta pohjasta tuli mainittua muta. Ja Ruusan tallillahan on savipohjaiset tarhat. Jokainen savitarhoja nähnyt ymmärtää, miten realistista sellaisen säilyminen mudattomana on tähän aikaan vuodesta - suunnilleen yhtä realistista kuin odottaa omenan putoavan puusta ylöspäin.

Ruusan tarhakaveri demonstroi mudan syvyyttä tarhan pahimmassa kohdassa eli portilla. Ruusa ei uskaltanut tulla, koska tarhan itsevaltiaalla on melko laaja oma alue, jonka loukkauksista tulee satikutia. Taidekuva esittelee aivan tämän päivän tilannetta.

On tosin huomautettava, että pihattotarhan mutaisuusastetta ei voi pitää erityisen hälyttävänä.

Myös sairastarha on mäen alla sijaitsevasta sijainnistaan huolimatta melko vähämutainen. Mutta silti, pohja on savea. Ja mitä pidemmälle marraskuun märkyys jatkuu, sitä enemmän savesta tulee mutaa. Ja mitä enemmän tarhassa on mutaa, sitä kovemmalla on jo valmiiksi rikkinäinen ojentajajänne.

Eläinlääkärin pessimismi tarttui tätiin ja leimasi koko maanantain.

Koko päivän murehdittuaan ponitäti kuitenkin sattui muistamaan, mitä tehdään silloin, kun saatu hoito-ohje ja ennuste eivät miellytä. Silloin haetaan toinen mielipide.

Melkein Ruusan naapurissa sattuu asumaan eräs kansainvälisesti tunnettu kilpahevosten jalkatohtori, joka on monesti julkisuudessakin esiintynyt asiantuntijana jänneasioissa. Häneltä heltisi puhelinkonsultaatio heti ensimmäisellä yrittämällä.

Vamman laadun kuultuaan jalka-asiantuntija napautti, ettei ole koskaan nähnyt ojentajajänteen vammaa, joka olisi syntynyt ilman ulkoista iskua.

Kuullessaan toisen eläinlääkärin hoito-ohjeen, kehotuksen rimpulan sulkemisesta taas eristysselliin, puhelinkonsulttimme spontaani reaktio tiivistyi hölmistyneeseen lauseeseen "Ai, miksi muka?". Hänestä ojentajajänne parantuu parhaiten ihan itsestään, kun hevosen antaa liikkua mahdollisimman paljon ihan omaan tahtiin.

Kaksi eläinlääkäriä, kaksi päinvastaista mielipidettä. Vähemmästäkin menee pää pyörälle. Tekipä ponin jalanhoidossa niin tai näin, tekee jonkun mielestä väärinpäin.

Dilemman ratkaisi silmämääräinen havainto Ruusan jalan tilanteesta. Se oli suunnilleen tällainen:

Kuvassa tiistainen jalkatilanne. Tänään turvotusta oli ehkä vielä vähemmän.

Kaksi pihatossa eleltyä päivää oli laskenut melkein koko turvotuksen. Tänään jalan tilanne näytti vielä paremmalta.

Ruusa jäi pihattotarhaan. Ja ensi maanantaina olisi tarkoitus hakea se toinen mielipide vielä ihan livenä.

Pimeä syksyn pimeys

Jos joku ei ole vielä huomannut, niin kerron: ulkona on nykyisin hemmetin pimeää. Ainakin siihen aikaan, kun yhdeksästäviiteen-työläinen pääsee harrastuksiin asti.

Tuli äkillinen tarve löytää otsalamput. Juu, monikossa, vaikka yhdenkin toimivan löytäminen helpottaisi pimeydessä vaeltavaa merkittävästi. Päähän kiinnitettäviä valaisimia on tullut ostettua keskimäärin kerran kaudessa. Laskelmieni mukaan lamppuja pitäisi siis olla ainakin neljä tai viisi.

Valitettavasti jossakin kod(e)issani sijainnee otsalamppuja syövä musta aukko, jolta oli säästynyt vain yksi valaisin. Tämä säästynyt yksilö on tietenkin se valaistusteholtaan heiveröisin yksilö, jonka tuoma valo pimeyteen on verrattavissa yhteen tuikkukynttilään.

Tällaisella varustuksella on ulkoiltu. Heijastinsuojatkin olisi,
mutta eivät mahdu pinteleiden päälle.,
Hännässä on tietysti myös heijastin, ja taluttajalla heijastinriimu.
Viime päivinä varustukseen on lisätty vielä hevossaappaat.

Mutta pimeys, se ei suostunut jäämään tallin seinien ulkopuolelle. On mokoma pyrkinyt tekemään pesää myös tätirukan herkkään mieleen. Mikäs muukaan se mielenmaisemaa synkistäisi kuin epäilys oman kullannupun a.k.a. murheenkryynin kipeydestä.

Murheenkryynillä on ollut taas mahanpuruja, mutta suurempi huoli on kohdistunut alakertaan.

Nimittäin viimeistään silloin, kun kolme viikkoa eristyssellissä viettänyt 3-vuotias liikkuu innokkaasti ja lennokkaasti kuin kaviokuumekroonikko, hälytyskellot kilkattavat omistajan päässä jo kaiken alleen peittävällä volyymillä. Yhtäkkiä muistot joka suuntaan räjähtelevästä jalkapotilaasta saavat vähintään 24 karaatin kultareunuksen.

Maanantai-illan köpöttelyn päätteeksi olin varma, että ponilla on nyt kaiken huipuksi kaviokuume.

Tunnustelin jokaisen jalan kaviopulssin kolmesti. Kun hysteerisyyden herkistämätkään sormenpäät eivät onnistuneet bongaamaan tavallisuudesta poikkeavaa sykettä, kaviokuumediagnoosi alkoi tuntua mahdollisesti ennenaikaiselta.

Ennen hätäpuhelua eläinlääkinnän ammattilaisille päätinkin vielä kokeilla kotikutoisempaa lääkettä eli kavioiden suojaamista saappailla.

Ihan niin dramaattista ihmeparantumista ponin liikkeeseen ei tullut kuin villeimmissä unelmissani toivoin, mutta suunnilleen ensimmäisen bootsilenkin puolivälissä lenkkiä askeleeseen alkoi tulla jo vähän ruusamaista vetoa.

Ilmeisesti kosteassa savessa seisominen on sen verran pehmentänyt Ruusan kavionpohjia, että niitä melko sileälläkin hiekkatiellä pistelee ilkeästi.

Tämä päätelmä on saanut vakavasti miettimään, josko arkomiseen pitäisi etsiä pysyväisluonteisempaa ratkaisua. Vastaherännyt sisäinen kengättömyyshippi kauhistuu ajatusta, mutta olisihan kengitys käsillä olevaan ongelmaan huomattavan käytännöllinen ratkaisu.

Miksi kengittää, onhan saappaat? 

Jotain voi ehkä päätellä siitä, että kieltäydyn kutsumasta bootseja hevoslenkkareiksi. Eivät ne mitkään lenkkarit ole, pikemminkin hevoskumpparit.

Kyllähän kumisaappaissakin tällaiset köpöttelyt kestää, mutta kömpelö ratkaisu ne ovat. Etenkin, kun bootsit ahdasliikkeisen eläimen kavioissa tuppaavat ottamaan vierustovereihinsa turhan kovaotteista kontaktia.

Tänäänkin käytiin myös maastossa. Kun käännyttiin tavallisuudesta poikkeavalle polulle, ponin askeleeseen tuli aivan erilaista vetoa. Tässä kohtaa piti vähän pidätelläkin, ettei poni olisi juossut mäkeä alas. Vaikuttaa vähän siltäkin, että osasyy huonoon kävelyyn voi olla tylsistyminen - en tunne maastoja vielä kovin hyvin enkä pimeässä muutenkaan viitsi lähteä metsään.

Kolme viime päivää on tehty ohjasajotreeniä. Ensimmäisenä päivänä ohjanjatke oli yhtä hymyä, kun poni toimi ensin hyvin kentällä ja sitten tepsutteli vielä maastossa nastabootsit innokkaasti rapisten.

Tänään poni oli sitten taas haluton. Sain videota kentältä, ja jokin siinä ponin kävelyssä kyllä edelleen (tai taas) mättää.

Alla pari pikku pätkää, ensin helpompaan oikeaan kierrokseen (linkki videoon tässä) ja sitten vasempaan (linkki).





Huolikäyrää ei ainakaan loivenna se fakta, että revähtäneeseen jänteeseen on palannut varsin näyttävä turvotus. Jänne ei ole kosketusarka tai lämmin, mutta se pullottaa.

On näyttänyt vähän siltä, että pullotus olisi kävelyn jälkeen vähäisempää kuin ennen sitä. Siksi päädyin tänään, viikkoa eläinlääkärin suositusta myöhemmin, päästämään ponin kuitenkin kokeeksi takaisin normaaliin tarhaan.

Pahimmalta jalka näyttää tästä kulmasta. En ihan tavoittanut samaa kulmaa molempiin kuviin. Vasemmalla tilanne tänään ennen lenkkiä, oikealla jälkeen.

Katsotaan, kuinka käy. Jos jänne on vielä huomennakin turvonnut, on paras soittaa se hätäpuhelu eläinlääkärille heti maanantaiaamuna.

Toinen kuvakulma, jälleen ennen-kuva vasemmalla ja jälkeen-kuva oikealla.