Huumori koetuksella

Minusta tuntuu, että universumilla on jotain minua vastaan. Ehkä vähän Ruusaakin. Jotenkin nyt kyllä alkaa olla huumori vähissä.

Ruusan piikitetty kinttu oli ainakin kaksi viikkoa ihan hyvä. Ei ole enää. Eikä turvotus ole enää nestemäistä eikä sitä ole pelkästään jännetupen ympärillä. Taikinamainen turvotus on kivunnut vähän matkaa myös koukistajajänteiden väliin. Myös toisen takajalan jännetuppeen on ilmestynyt pieni nestekeräymä.

Olen sivellyt turvotukseen eläinlääkäriltä saamaani jännetuppitulehdusgeeliä aamuin illoin (tällä päivärytmillä aamu tarkoittaa vapaapäivinä alkuiltapäivää, mutta periaate nyt kumminkin on sama). Minkäänlaista tulosta ei ole ollut nähtävissä, joten siirrymme takaisin kylmäämiseen.

Jos poni menisi nyt näyttelyyn, tuomari ei varmaan valittaisi hoikkuudesta. Ilmeisesti ponilla on ollut koko kesän jotain mahaongelmaa, kun ei ole lihonnut - mahahaavalääke Gastro Gard -kuurin jälkeen se onnimittäin paisunut silmissä! Jotenkin se on minusta myös aikuisemman näköinen.

Laidunoloissa kylmäyksen toteutus vaatii hiukan mielikuvitusta, etenkin jos pakastin sattuu olemaan korjaamolla eikä sen takaisin saamisesta ole mitään merkkejä.

Koska vesi on laitumella rajallinen luonnonvara, kylmäysvaihtoehdoista jää käytettäväksi savi. Ruusa inhoaa savea. Tosin se kyllä inhoaa kaikkia muitakin kylmäyksen muotoja, mutta erityisesti savea. Aivan erityisen suuri antipatia ponilla on takajalkoihin laitettavaa savea kohtaan, koska sen häntä tartuu saveen ja sitä ärsyttää.

Ponilla on taas joku mielipide.

Tästä kaikesta seuraa se, että ponini elää laitumella nyt takajalat suojitettuina. Olisin ehkä laittanut pintelin, mutta ainoa tällaiseen tarkoitukseen soveltuva pintelini meni vastikään hukka-nimiseen paikkaan. Ehkä suojalla on myös pienempi potentiaali aiheuttaa ponin jalkaan lisävaurioita.

Positiivista on toki Ruusan edistys kylmäystapahtuman sietämisessä. Tänään se jo seisoi pääosin paikoillaan. Tämä on ehdoton edellytys kylmäyksen onnistumiselle, etenkin kun laitumella tai sen välittömässä läheisyydessä ei oikein ole mitään, mihin ponin saisi järkevästi köytettyä. (Aitatolppaan ei kannata yrittää.)

Merkittävää edistystä jalan tilanteessa ei ole ollut havaittavissa, joten oli jälleen tarvetta ammattilaisen puhelimitse suorittamalle tilannearviolle.

Hoitavalla klinikalla oli tavoitettavissa vain meille tuntematon eläinlääkäri, joka konsultaatiota varten tutustui Ruusaan paperilla. Hänen mukaansa on ihan tavallista, että jännetuppitulehdus uusii heti, kun palataan normielämään. Kiva. Olisi varmaan hyvä käydä uudelleen näyttämässä, tuumi eläinlääkäri. Tosi kiva. Todennäköisesti piikitys pitää uusia. Aivan huippukiva! 

Miksiköhän sille tulee tuota alakaulaa? Laumanvartijaponi näkee taas jotain.

Kokemuksen pohjalta sanoisin, ettei piikitystä ja muuttoa kannata aikatauluttaa samalle päivälle. Mutta miten edetä? Väkisinkin käy mielessä, pitäisikö sittenkin viedä poni paikkaan, jossa se viettäisi yöt vangittuna ulkokarsinaan. Paranisiko tulehdus sillä tavalla?

Eläinlääkärin mielestä on aivan riittävää, jos jatkohoidon tarve arvioidaan laidunkauden loputtua ja mahdollista tulehdusta sillä välin hoidetaan kylmäyksellä.

Mutta kauden päätavoite, Laatuponikisa, nyt varmaan ainakin saadaan unohtaa. Siihen on enää reilu kuukausi. Kyllähän minä vähän arvasin, että näin käy, uskaltauiduinhan sentään jo etukäteen hankkimaan ponille edustusvermeet.

Sekin on toki ihan validi kysymys, onko mitään järkeä ylipäätään pitää hengissä ponia, jonka jalat eivät kestä edes laiduntamista. Etenkin, kun jalat tässä nyt ovat keskimäärin olleet murheista pienimpiä.

Murheenkryyniltä itseltään, kuten tavallista, puuttuu täysin sairaudentunto. Siellä se vaan viipottaa menemään, omaa etuaan ymmärtämättä.

Siellä se viipottaa, tässä kohtaa ärsyyntyneenä aidasta saamastaan tällistä.

Voisiko joku kertoa, miten maailmankaikkeus lepytetään? Mielellään ennen kuin ponillani on nalli otsassa. On se kaikesta huolimatta kuitenkin kovin rakas, oma pieni rimpulaiseni.

Tämän kuvan otti siskoni, kiitos siitä!