Uusi koti ja ulkopuolisuus

Siellä se nyt on, rimpula uudessa kodissaan. 

Koko lauma pantiin samantien samalle laitumelle, jossa kyllä riittää niin ruokaa kuin tilaakin. Nämä seikat yleensä merkittävästi vähentävät laumanmuodostuksessa syntyvien vammojen määrää. Ruusan loukkaantumisalttiuteen tilan määrällä ei kuitenkaan aina ole ollut vaikutusta, sillä ponin väistämishalukkuudessa on tiettyjä puutteita. Tämä taipumus ja kengällinen lauma ovat aika pelottava yhdistelmä.

Kirjoitushetkeen mennessä vammat ovat onneksi jääneet yhteen pintanaarmuun rimpulan reidessä.

Ihan alkuun Ruusa oli hetken samalla lohkolla vain varsojen kanssa. Silloin saattoi vielä juosta näinkin itsevarmana.

Kun poni on kahdessa aikaisemmassa laumassaan otettu melko avosylin vastaan, sille taisi olla aikamoinen järkytys tulla jätetyksi kylmästi ulkopuolelle.

Suurin osa lauman hevosista olisi kyllä - pienin varauksin - valmiita päästämään Ruusan osalliseksi laumahengestä, mutta yksi suomenhevostamma on päättänyt ottaa tulokkaalta välittömästi ja suurieleisesti luulot pois.

Alkuun ilkimys juoksutti Ruusaa näytösluontoisesti yhtenään, mutta aamuun mennessä siltä oli onneksi jo pahin puhti loppunut ja rimpula sai ainakin ajoittain laiduntaa ihan muiden lähellä.

Tiedän, että tämä on täysin normaalia laumakäytöstä. Kyllä silti vähän surettaa, kun on vienyt ponin harmonisesta laumasta paikkaan, jossa se joutuu päähänpotkituksi.

Edellisellä laitumellahan laumanmuodostus kävi kuin sadussa ja heti löytynyt sielujen sympatia vain syveni kesän edetessä. Mutta koska laitumelle ei Suomen oloissa voi jäädä talveksi, muutto oli väistämätön.

"Uskaltaiskohan tonne mennä?"

Kaihoisa katse potentiaalisiin laumatovereihin.

Tässä uudessa paikassa koetulla tavalla ei Ruusaa ole pompoteltu sen jälkeen, kun se puolivuotiaana muutti pois emänsä helmoista.

Tuolloin opetus laumahierarkiasta ja väistämissäännöistä oli kova ja tarpeellinen, mutta ei valitettavasti johtanut pysyvään ymmärrykseen keskenkasvuiselle ponille kannattavista käyttäytymismalleista.

Toivotaan, että nyt saatava tiukkasävyinen ohjeistus tuottaa vähän pysyvämpää tulosta. Tavallaan on hyvä, että joku pakottaa Ruusan alkuun väistämään vähän isommin. Toivottavasti pienet osumat opettavat sille, että kengällisille matameille ei ihan oikeasti kannata ryttyillä.

Hiukan hirvitti, millaista jälkeä ylimääräinen kirmailu tekisi ilmeisesti edelleen hiukan tulehtuneissa jännetupissa. Vaikuttaisi siltä, että vaikutusta ei ole.

Nesteen määrä tällä hetkellä on, kylmäyksessä auttavan tallinpitäjän sanoin, todella vähäinen.

Unelmaa Laatuponikisasta ei ole vielä täysin kuopattu...

Tyyppi on kiimassa, havaitsee Ruusa. (Värit näköjään menivät turhan sinerviksi, sorry.)

Hauska yksityiskohta muuten, että lauman johtajatamma kehitti Ruusan nähtyään välittömästi kiiman. Seuraavaan aamuun mennessä myös rimpula oli aloittanut kiimailun.

Liekö kyseessä jokin luonnon kehittämä konsti laumanmuodostuksen helpottamiseksi? Kiimahan tunnetusti saattaa pehmentää vähän kipakammankin tamman pään.

Olenko koskaan sanonut, että rakastan syksyn valoa? Ruusan alakaulaa en sanottavammin rakasta. Olen muuten aina ajatellut, että Ruusalla on suora selkä, mutta nyt on alkanut näyttää siltä, että on siinä kumminkin vähän kaarta. Satulan hankintaa varmaan pitäisi ruveta miettimään myöhemmin syksyllä.