maanantai 1. syyskuuta 2014

Huumori koetuksella

Minusta tuntuu, että universumilla on jotain minua vastaan. Ehkä vähän Ruusaakin. Jotenkin nyt kyllä alkaa olla huumori vähissä.

Ruusan piikitetty kinttu oli ainakin kaksi viikkoa ihan hyvä. Ei ole enää. Eikä turvotus ole enää nestemäistä eikä sitä ole pelkästään jännetupen ympärillä. Taikinamainen turvotus on kivunnut vähän matkaa myös koukistajajänteiden väliin. Myös toisen takajalan jännetuppeen on ilmestynyt pieni nestekeräymä.

Olen sivellyt turvotukseen eläinlääkäriltä saamaani jännetuppitulehdusgeeliä aamuin illoin (tällä päivärytmillä aamu tarkoittaa vapaapäivinä alkuiltapäivää, mutta periaate nyt kumminkin on sama). Minkäänlaista tulosta ei ole ollut nähtävissä, joten siirrymme takaisin kylmäämiseen.

Jos poni menisi nyt näyttelyyn, tuomari ei varmaan valittaisi hoikkuudesta. Ilmeisesti ponilla on ollut koko kesän jotain mahaongelmaa, kun ei ole lihonnut - mahahaavalääke Gastro Gard -kuurin jälkeen se onnimittäin paisunut silmissä! Jotenkin se on minusta myös aikuisemman näköinen.
Laidunoloissa kylmäyksen toteutus vaatii hiukan mielikuvitusta, etenkin jos pakastin sattuu olemaan korjaamolla eikä sen takaisin saamisesta ole mitään merkkejä.

Koska vesi on laitumella rajallinen luonnonvara, kylmäysvaihtoehdoista jää käytettäväksi savi. Ruusa inhoaa savea. Tosin se kyllä inhoaa kaikkia muitakin kylmäyksen muotoja, mutta erityisesti savea. Aivan erityisen suuri antipatia ponilla on takajalkoihin laitettavaa savea kohtaan, koska sen häntä tartuu saveen ja sitä ärsyttää.

Ponilla on taas joku mielipide.
Tästä kaikesta seuraa se, että ponini elää laitumella nyt takajalat suojitettuina. Olisin ehkä laittanut pintelin, mutta ainoa tällaiseen tarkoitukseen soveltuva pintelini meni vastikään hukka-nimiseen paikkaan. Ehkä suojalla on myös pienempi potentiaali aiheuttaa ponin jalkaan lisävaurioita.

Positiivista on toki Ruusan edistys kylmäystapahtuman sietämisessä. Tänään se jo seisoi pääosin paikoillaan. Tämä on ehdoton edellytys kylmäyksen onnistumiselle, etenkin kun laitumella tai sen välittömässä läheisyydessä ei oikein ole mitään, mihin ponin saisi järkevästi köytettyä. (Aitatolppaan ei kannata yrittää.)

Merkittävää edistystä jalan tilanteessa ei ole ollut havaittavissa, joten oli jälleen tarvetta ammattilaisen puhelimitse suorittamalle tilannearviolle.

Hoitavalla klinikalla oli tavoitettavissa vain meille tuntematon eläinlääkäri, joka konsultaatiota varten tutustui Ruusaan paperilla. Hänen mukaansa on ihan tavallista, että jännetuppitulehdus uusii heti, kun palataan normielämään. Kiva. Olisi varmaan hyvä käydä uudelleen näyttämässä, tuumi eläinlääkäri. Tosi kiva. Todennäköisesti piikitys pitää uusia. Aivan huippukiva! 

Miksiköhän sille tulee tuota alakaulaa? Laumanvartijaponi näkee taas jotain.
Kokemuksen pohjalta sanoisin, ettei piikitystä ja muuttoa kannata aikatauluttaa samalle päivälle. Mutta miten edetä? Väkisinkin käy mielessä, pitäisikö sittenkin viedä poni paikkaan, jossa se viettäisi yöt vangittuna ulkokarsinaan. Paranisiko tulehdus sillä tavalla?

Eläinlääkärin mielestä on aivan riittävää, jos jatkohoidon tarve arvioidaan laidunkauden loputtua ja mahdollista tulehdusta sillä välin hoidetaan kylmäyksellä.

Mutta kauden päätavoite, Laatuponikisa, nyt varmaan ainakin saadaan unohtaa. Siihen on enää reilu kuukausi. Kyllähän minä vähän arvasin, että näin käy, uskaltauiduinhan sentään jo etukäteen hankkimaan ponille edustusvermeet.

Sekin on toki ihan validi kysymys, onko mitään järkeä ylipäätään pitää hengissä ponia, jonka jalat eivät kestä edes laiduntamista. Etenkin, kun jalat tässä nyt ovat keskimäärin olleet murheista pienimpiä.

Murheenkryyniltä itseltään, kuten tavallista, puuttuu täysin sairaudentunto. Siellä se vaan viipottaa menemään, omaa etuaan ymmärtämättä.

Siellä se viipottaa, tässä kohtaa ärsyyntyneenä aidasta saamastaan tällistä.
Voisiko joku kertoa, miten maailmankaikkeus lepytetään? Mielellään ennen kuin ponillani on nalli otsassa. On se kaikesta huolimatta kuitenkin kovin rakas, oma pieni rimpulaiseni.

Tämän kuvan otti siskoni, kiitos siitä!

6 kommenttia:

  1. Kolmanneksi viimeinen kappale kolahti ja kovasti. Olen päättänyt pestä käteni Tammasta tämän talven jälkeen, tehkööt omistajansa sen kanssa mitä haluavat sitten, kun ei ole enää yhtä poninpelastajatyttöä tiellä. Se on vielä suhteellisen helppoa, kun tuo ei tosissaan ole oma, ja voin jättää sairaan ja rikkinäisen ponin suhteellisen hyvällä omallatunnolla muiden harteille. Ehdin jo kääntyä itselin nappi otsaan-vaihtoehtoon, kunnes vuorokaudessa tapahtui ihmeparantuminen ja poni on ollut nelijalkainen siitä lähtien. Harmittaa vaan, kun tuo on niin aktiivinen ja järjettömän hyvällä työmotivaatiolla varustettu otus, sillä on vaan persoona joka vaatii tutustumista, niin tamma jäänee taas karsinaansa juurtumaan kun lakkaan itse siellä käymästä. Ruuna taas on hankalempi. Se alkaa jo selvästi olemaan tuskaisempi tuon kutinan takia, vaan miten ihmeessä kuopata paras ystävä puolen elämäni ajalta, vain koska en jaksa katsella hankaavaa ponia..? Ja kun tämäkin oireilee vain 3-4 kuukautta vuodesta, muut ongelmat saa oireettomaksi tarhausolosuhteilla ja -ajoilla.

    Ei ole helppoa ei, ja niin tympeää ettei tosikaan -Ruusa on niin nuori ja koko elämä edessä! Meikäläisen possut on jo jalka tai kaksi haudassa pelkän iänkin puolesta. Niin epäreilua, en voi ymmärtää miten teillä onkaan voinut käydä noin huono tuuri...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän tämä vähän epäreilulta tuntuu kieltämättä. Olen toki myös itse tehnyt virheitä, mutta kaipa kaikki tekevät jotain virheitä ja silti heidän hevosensa ovat suht terveitä tai ainakin käyttökuntoisia.

      Enkä oikein tiedä, miten olisin voinut tämänkin vaivan ehkäistä. No, ehkä säilyttämällä ponia jossain tasaisessa postimerkkitarhassa itsekseen - mutta sitten minulla olisi äärimmäisen onneton poni.

      Luovuttaminen tuntuu vain kamalan vaikealta. Ei pelkästään siksi, että Ruusa on jonkinlainen elämäni keskipiste. Vaan myös siksi, että poni on pääsääntöisesti iloinen eikä olostaan kärsi. Jos poni olisi vanha, olisin ehkä jo tehnyt päätöksen, mutta se on vasta 3.

      Toisaalta en ehkä myöskään ole valmis näiden jalkajuttujen takia ryhtymään mihinkään kovin radikaaliin hoitoon. Esimerkiksi koppilevosta tulee väistämättä muita ongelmia.

      Olen aina toiveikkaasti ajatellut, että ehkä Ruusa vain sairastaa paljon nuorena ja on sitten aikuisena oireeton. Mutta jotenkin on alkanut tuntua siltä, että vaivojen määrä vain kasvaa ponin vanhetessa. En osaa sanoa, missä raja lopulta tulee vastaan. Raja tuntuu olevan aika joustavaa tekoa, kun kyseessä on elämäni hevonen...

      Poista
  2. Pah, taas kommenttini katosi johonkin. Piti sanomani, että haluaisin myös kuulla miten maailmankaikkeus lepytetään. Miksi omia poneja on mahdoton saada pysymään kunnossa, vaikka päällään seisoisi? Ja jotkut hevoset näyttävät kestävän huolettomampaakin hoitoa ihan hyvin...

    Oman kasvatin lopettamiseen 3-vuotiaana on totisesti korkea kynnys. Omani oli ihan iloinen (silloin kun ei kieriskellyt ähkyssä), mutta itseltäni loppui jaksaminen ja rahat. Ja sen hyväksyminen on hieman katkeraa. Toivon kuitenkin, että teillä on valoisampi tulevaisuus :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä minäkin olen ihmetellyt, että monesti ihmisillä, jotka hoitavat vähän sinne päin, on kuitenkin terveemmät hevoset. Hevosia pidetään homeisissa talleissa ja ruokitaan heikkolaatuisella heinällä, kaviot hoidetaan silloin tällöin... Silti hevoset eivät välttämättä sairastu. Itse jos yrittää vähänkään höllätä niin poni on välittömästi kahta sairaampi.

      Vai jäävätkö pienet vaivat vain huomaamatta sellaisessa sinne päin hoidossa?

      Olen kyllä miettinyt sellaistakin vaihtoehtoa, että ostaisin toisen ponin tähän rinnalle (vaikkei siihen todellakaan ole varaa), ehkä sitten pystyisin luopumaan Ruusasta? Todennäköisimmin kuitenkin olen tässä samassa tilanteessa vielä ensi syksynäkin.

      Toisaalta en tiedä, uskallanko Ruusan jälkeen enää ostaa omaa. Varmaan sekin sairastuisi. Kunpa vaan tietäisi, miksi minun ponini aina sairastuvat. Onko se jotain, mitä teen tai jätän tekemättä vai onko minulla vain niin huono karma?

      Poista
    2. Mulle tarjottiin selitykseksi sitä, että mulla on jotain annettavaa sairaille hevosille :D Enpä tiedä. Mutta lopetettuani jatkuvasti ähkyilevän kasvattini ja sen kaviokuumeilevan emän ostin uuden ponin, jonka joudun pian lopettamaan selkä- ja jalkaongelmien takia. Että näinkö sitä vielä uskaltaa...ja kuka uskaltaisi myydä mulle poniaan, kun saan senkin varmaan sairastumaan? Täytyy vähän miettiä.

      Poista
    3. Selitys se tuokin.

      Mutta minäkin olen kyllä miettinyt, että kuka minulle enää uskaltaa ponia myydä. Sairastuu kumminkin. Ehkä johonkin mystiseen. Ehkä pitää ostaa ulkomailta... ;) Paitsi että ulkomailta saa kumminkin sellaisen, jota ei ole varsana madotettu ja sitten se kuolee nuorena johonkin suolijuttuun kuten yhden kaverin upea tamma.

      Poista