Niinpä päättelin, että nyt olisi otollinen aika esitellä Ruusalle jälleen ajo-ohjat .
Valjastuksessa Ruusa seisoi yllättävän nätisti. Vielä yllättävämpää oli se, että myös ohjasajo sujui likipitäen taisteluitta.
(Valitettavasti näistä onnistumisista ei ole kuvallista todistusaineistoa, koskapa vakiokuvaajamme on matkoilla enkä siten voinut sen enempää pakottaa kuin lahjoakaan häntä mukaan.)
Ihan vaan naruriimuun kiinnitin hienot raviohjamme. Lh-narun kiinnitin valjaisiin myös, vähän kuin ruoho-ohjaksi. Omalaatuista, mutta yllättävän toimivaa.
Mitä päävehkeisiin tulee, kuolaimettomat suitset ovat nyt jääneet satulahuoneen naulaan roikkumaan. Kääntävien apujen opettelu ei niiden kanssa tuntunut oikein etenevän. Ilmeisesti myötäys tulee niillä kovin hitaasti eikä poni koe saavansa palkkiota tekemästään työstä. Naruriimun kanssa harjoittelu on tuottanut paremmin tulosta. Ei mahda mitään, naruriimu vain on paras.
Tänään testasin ajo-ohjien kera ponin kääntyvyyttä (vasemmalle parempi kuin oikealle), pysähtymistä (toimii viiveellä) ja liikkeelle lähtöä. Kun olisi pitänyt kääntyä takaisin talliin, poni rupesi enemmänkin vimpuloimaan. Mitä, tykkäsikö se hommista?
Omistajakin melkein osasi pitää ohjastuntuman. Sillä todellakin ON väliä, millaiset ohjat poniin kiinnittää! Ylipitkät nirunarut saattavat lentää roskikseen.
Edelleenkään ohjastaja ei osaa pysytellä potkuetäisyyden ulkopuolella, mutta onneksi ponille ei ole vielä tullut mieleen potkaista.
Ja yhtään köhäystä en kuullut, vaikka olin tallilla monta tuntia. Kortisonilla tuloksiin, vai miten se meni?
 |
| Ruusa ja kamu. Ruohoa on syöty narun päässä nyt sen verran urakalla, että huomenna ponin pitäisi päästä jo puolipäivälaitumelle. Pari päivää niin, sitten päivät laitsalla, yöt muualla. Toivottavasti ahkera vihreän natustelu toisi Ruusan olemukseen kaivattua pyöreyttä - ilman kaviokuumetta. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti