Tämänpäiväisen CR-kurssin suurin oivallus tuli, kun laskeuduin ponin selästä ja lähdin kävelemään. Jotenkin erikoinen tunne tunnin "ratsastuksen" (=selässä istumisen) jälkeen. Mistään ei kiristä. Hyvin outoa. Yleensähän ponin selästä laskeutumisen jälkeen hädin tuskin pääsen kävelemään, nyt oloni oli rennompi kuin ennen satulaan istumista.
Toki kyseessä todellakin oli vain hevosen selässä istumista, ei siihen vaikuttamista. Olihan tämä alkeistason kurssi ja sen ensimmäinen päivä. Mutta silti. Yleensä lonkkani kinnaavat huomattavalla tavalla myös rennon maastokävelyn jälkeen, joten jotain oli varmaankin toisin kuin tavallisesti.
Aamulla keskityimme rentouttamaan kroppaamme ja etsimään tasapainoa maassa. Sen jälkeen siirsimme saman ratsaille.
Yksi aamun tärkeimmistä oivalluksista oli se, miten paljon hengitys hevoseen vaikuttaa. Tai allekirjoittaneen tapauksessa lähinnä hengityksen pidättäminen. Hevoset puhuvat hengittämällä, sanoi opettaja. Ja mitä hevoselle viestii se, jos johtaja (jollainen useimmat ratsastajat hevoselleen haluavat olla) ei hengitä? Aivan. Pelkoa. Hevonen lakkaa hengittämästä, kun se pelkää. Ja jos hevonen arvelee ratsastajan pelkäävän, sitäkin alkaa hirvittää.
Paitsi, että hevonen liikkuu rennommin, kun ihminen hengittää rennosti ja tasaisesti, myös ihminen itse voi keskimäärin paremmin hengittäessään kuin henkeä pidätellessään.
Istuinluut seuraavat aina satulaa
Ratsailla ei tehty oikeastaan muuta kuin keskityttiin rentouttamaan nivelet. Nilkat, polvet ja lonkat. Ne saavat liikkua hevosen liikkeen mukana juuri niin isosti kuin hevosen takaosa niitä siirtää. Kun sulkee silmät ja antautuu ponitalutuksen osallistujaksi, saa kiinni rytmistä.
Kun hevosen takajalka nostaa satulaa ylöspäin, istuinluu seuraa mukana. Samaan aikaan toisen puolen istuinluu putoaa alaspäin. Taaksepäin pyöräily on mielikuva, jota on viime vuosina paljon kuullut, niin nytkin. Ja se on aika osuva vertaus.
Minulla oli jo tuolilla istuessani ongelma, että vasen istuinluuni - kyllä vain, se sama joka valahtaa kulmissa satulan ulkopuolelle - tuntui vähemmän kuin oikea. Tätä piti korjata nostamalla oikea käsi ylös ja ajatella energian siirtoa kädestä istuinluulle. Ratsailla sain myös tehtäväksi laittaa vasen käsi istuinluun alle ja tunnustella. Sama tunne piti säilyttää sitten, kun käsi otettiin pois.
Kysyin opettajalta neuvoa edellä mainittuun pulmaani. Hän arveli, että lakkaan kulmissa liikkumasta ponin mukana, jolloin ponin liike heivaa takapuoleni irti satulasta.
Ratsailla takapuolen pitäisi aina seurata satulaa. Vain liikkumalla satulan mukana ratsastaja voi ulospäin näyttää siltä kuin pysyisi paikallaan, kuin vain hevonen liikkuisi. Ja vain liikkumalla satulan mukana ratsastaja voi pysyä rentona ja helpottaa hevosen työtä.
Jos vain osaisin istua rennosti ja jatkaa liikettä myös kulmassa, poni todennäköisesti kääntyisikin letkeämmin. Useimmiten hevonen tekee oikein, jos vain annamme sen tehdä, sanoi opettaja.
Tämän sain todeta myös tämänpäiväisen lainaratsuni selässä: kun viimeisen kerran käännyimme kaartoon, keskityin pitämään lantioni rentona ja myötäilemään ponin liikettä. Ja kas, liike jatkui kaarroksen läpi ja poni kääntyi sievästi.
Mitä tehdä hitaan ponin kanssa?
Tämänpäiväinen ratsuni muistutti herra S:ää siinä mielessä, että se ei käynnistä takaosansa moottoria ihan huvikseen, joten ratsastajalle tulee houkutus käskeä sitä eteen.
Opettajan mielestä S:n kanssa kannattaisi toimia samoin kuin tällä kertaa: keskittyä ensin myötäilemään sen rytmiä, omaksua se, ja vasta sitten pyytää toisenlaista tahtia. Eikä toimia niin kuin tähän saakka olen tehnyt eli ryhtyä heti tuuppaamaan ponia mielestäni sopivampaan rytmiin.
Ratsastus on kuin tanssia: ensin myötäillään hevosen rytmiä ja tarvittaessa muokataan sitä, minkä jälkeen sitten taas vain myötäillään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti