Mitääntekemättömyyden sietämätön vaikeus - CR-kurssi osa 2

Jotenkin odotin, että kun elämäni ensimmäisellä CR-kurssilla eilen pääsin istuntani kanssa hirmuloikan eteenpäin, sama toistuisi tänään. Nousin kuitenkin ponin selästä alas vähän sellaisella fiiliksellä, että tässäkö tämä nyt oli. Hirmuloikan sijaan sain vauvanaskeleen (baby steps, kuten amerikkalainen sanoisi).

Opettaja pahoitteli, ettei ollut etukäteen kertonut, että näin todennäköisesti käy. "Jos kurssia olisi vielä kolmas päivä, olisit saanut taas loikan." Lohduttavaa. Tänään sain joitakin kuvia itsestäni kurssilla ja minusta istuntani näyttää niissä edelleen yhtä epätasapainoiselta. Videolta voisi nähdä muutoksen paremmin.

Opettaja on Suomessa vielä jokusen viikon ja saattaa tulla lähelle arkikotiani. Jos suinkin saan aikataulut osumaan niin yritän päästä mukaan. Tai siis jos aikataulut onnistuvat niin menen, en yritä mennä. Tässäpä taas yksi kaksipäiväisestä kurssista mieleen jääneistä asioista. Jos sanoo yrittävänsä tekemisen sijaan, antaa itselleen henkisen takaportin epäonnistumiseen.

Etsi, älä tee

Kun nousin tänään ratsun selkään, yritin heti ryhtyä hakemaan samaa liikettä lonkkaan kuin minkä eilen hokasin. Liikaa yritetty. Sen sijaan, että istuinluuni olisi myötäillyt satulan liikettä ja pysynyt penkissä, se lähtikin huitelemaan satulan yläpuolelle.

Täti yrittää löytää edellispäiväistä fiilistä.

 Kun halusin niin kovasti löytää taas saman tunteen, ryhdyin etsimisen sijaan tekemään sitä. Liikaa tehty.

Vaikka ratsastaja tekee liikaa, istunta ehkä näyttää jo vähän entistä paremmalta? En kyllä tajunnut, että ratsastushousuissani on tuollainen outo tahra...

Olen jo kauan sitten tajunnut touhuavani liikaa hevosen selässä. En vain ole aiemmin tajunnut, miten todella vähän siellä pitää tehdä. Mitä vähemmän tulee tehtyä, sitä parempi.

Ylitekeminen tuntui olevan tuttua aika monelle muullekin kurssilaiselle, jos ei jopa jokaiselle.

"Suurin osa ratsastavista naisista on A-tyypin persoonia, jotka eivät osaa olla tekemättä mitään", lohdutti opettaja. Vaikka tuollainen persoonien tyypittely ei ihan nykypsykologiaan kai istukaan niin olen kyllä jo opiskeluaikojen kursseilla tullut löytäneeksi itseni A-tyypin lokerosta. Me A:t olemme niitä, joiden takia psykologin odotushuoneen tuoleista kuluu etureuna. Mitääntekemättömyys vaatii ponnistuksia.

Paitsi, että minun pitää opetella olemaan tekemättä mitään, on myös opeteltava hengittämään.

Siis lähinnä harjoitusta vaatii se, että muistaa käyttää niitä palkeita tasaiseen tahtiin. Tuppaa vähän happi loppumaan. Ja kun happi ei virtaa kehossa niin ei siinä virtaa kyllä mikään muukaan. Lihaksetkin vetävät kramppiin, kun yrittää saada ponia pumpattua eteenpäin, vaikka oma keho viestii satulan alle jotain ihan muuta kuin eteenpäinmenoa.

Odota rytmiä tai pyydä sitä

Odota, että hevonen antaa sinulle rytmin. No mutta entäs sitten jos ei tule mitään rytmiä? Jos hevonen vain tönöttää?

Kas, tänään päästiin jo vaikuttamaan hevoseen. Pohkeella. Meinasin sanoa perinteisesti pohkeella, mutta en minä tuollaista pohjetta 90-luvun alun ratsastuskoulussa oppinut. Siellä sanottiin, että kantapäät alas ja purista.

Nyt sen sijaan pitikin nostaa kantapäätä. Ja minä kun olen aina moittinut itseäni sellaisesta!

Kantapäistä melkein kuului naps, naps, kun hevosten kyljet saivat osakseen kevyitä sykkiviä apuja takajalkojen liikkeen tahtiin.

Tässä kaiketi kokeillaan pohjetta, tokikin se käytössä oleva pohje on kuvassa aidan puolella.

Takajalkojen tahti löytyi helposti, kun kevyesti asetti omat takakäpälät ponin kylkeä vasten ja tunnusteli. Kun ponin maha liikkuu poispäin ratsastajan sisäjalasta, sen sisätakajalka astuu alle. Jos haluaa taivuttaa hevosta ympyrälle, kannattaa toimia nimenomaan siinä kohtaa.

Ja kun tarpeeksi naputeltiin kylkiä käynnin tahdissa, alkoi talutustuntien tahtiin nukahtaneista hevosista löytyä kunnon yliastuntaa.

Toinen minulle uusi pohkeenkäyttötapa oli nilkan ravistus. Ja oli muuten aika kinkkistä. Nilkkaa ravistettiin polven ja lonkan lihaksilla niin, että nilkka oli ihan rentona. Nyt aika moni hevonen alkoi jo tähytä ravia.

Ravistustyyliä pitää kyllä oman vakioratsun kanssa kokeilla. Ravistuksessa jalka pysyy helpommin kevyenä kuin puristelulla. Ja tuntui hitaampikin polle kokevan ravistuksen aika selkeäksi avuksi.

Kun keskittyy lantion rentouteen niin ylävartalokin löpsähtää...

Sitten vähän ryhdistäytymistä.

Harmi, että kuvamateriaalia tuli vain alkutunnista, koska kuvaustehtävän hoitaakseen ottaneen henkilön piti mennä laittamaan hevosta valmiiksi omalle tunnilleen.