Helteiset kesäsäät, niin ihania kuin ovatkin, eivät varsinaisesti ole saaneet vakioratsuani herra S:ää liitämään allani. Kuumuuden valitettava sivuvaikutus on ollut pikemminkin päinvastainen.
Papparaisen haluttomuus yhdistettynä haluuni keventää ratsastustyyliäni on pannut minut miettimään erästä kertomusta, jonka kuulin taannoisen CR-kurssini opettajalta.
Ope oli - mitä ilmeisimmin ennen CR-herätystään - ratsastanut valmennuksessa pohkeelle hitaalla hevosella ja puristanut sitä hampaat irvessä koko tunnin. Tunnin päätteeksi valmentaja oli sanonut, että pitää käyttää enemmän pohjetta. Ratsastaja oli puuskahtanut, ettei mitenkään pystyisi puristamaan yhtään kovempaa.
"En tarkoittanut voimakkaammin, vaan useammin", oli valmentaja selventänyt.
Tarinan ratsastajalle, kuten nyt vuorostani minulle, tämä oli käänteentekevä oivallus. Kuinka usein ratsastaja ymmärtääkin termin "enemmän pohjetta" nimenomaan voiman lisäämiseksi? Minä ainakin olen sortunut sille tielle.
Tämänviikkoisissa ratsastussessioissani olen parhaani mukaan toteuttanut useamman pohjeavun periaatetta myös herra S:n kanssa - yhdistettynä siihen, että pidän lantion ja ylävartalon paikoillaan ja vastustan kiusausta korjata ponin muotoa kädellä.
Tavoite: Poni reagoi pohkeeseen ja ratsastaja palkitsee tästä välittömästi lopettamalla pyynnön. Jos on tarpeen, pyynnön voi toistaa heti, kun poni palaa aiempaan liikemalliin.
Todellisuus: Ratsastaja sortuu kuitenkin turhan voimakkaisiin pohjeapuihin eikä kykene pysymään riittävän rentona. Lopulta ponin herkistelyyn menee puolen tunnin selässä keikkumisen ajasta 28 minuuttia (noin).
Viikon viimeisen ratsastuksen viimeinen kierros meni hyvin. Omakaan olo ei ratsastuksen jälkeen ollut hassumpi. Tavallista vähemmän kiristystä.
Myös keskelle viikkoa istutettu humputtelu neiti S:llä tuntui toimivan jonkinlaisena uudelleenkalibrointina. Kun ei tarvinnut keskittyä pitämään yllä vauhtia, saattoi uppoutua omaan tekemiseen ja rentouteen. Tämän jälkeen rentoutta oli hiukan helpompi tavoitella myös astetta hitaamman ratsun selässä.
Mikä olisikaan parempaa lääkettä ratsastuksellisen itsetunnon haavoihin kuin poni, joka vastaa apuihin alttiisti ja on alusta lähtien pohkeen edessä? Edes laukannostossa käynnistä ei tarvinnut neiti S:n kanssa pettyä. Toisin sanoen osaan ehkä sittenkin nostaa laukan. En vain osaa tehdä sitä vakioratsullani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti