Onko varsan (riimu)opetus väistämättä painia? (Ja vähän kuulumisia)

Usein kuulee sanottavan, että varsan riimukoulutus on aloitettava mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, koska silloin ihminen vs. varsa -paini vielä päättyy ihmisen voittoon. 

Jos meinaa painiksi pistää niin onkin kyllä viisasta aloittaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Jo muutaman viikonkin ikäinen varsa on jo sen verran vahva, ettei semmoista ainakaan tällaisen heikon tädin voimilla enää pidellä.

Pakotusmenetelmällä on kiistatta tullut ihan toimivia hevosia. Mutta koska kukkahattu ei ehkä koskaan enää lähde päästäni vaikka kuinka repisin, halusin Albertin kanssa edetä toista tietä.

Ja tiedoksi muillekin, varsan riimuopetus on täysin mahdollista suorittaa ilman voimankäyttöä, jos vaan halua ja kärsivällisyyttä löytyy.

Riimureenejä. Ruusa kyselee, koska se saa laittaa pään riimuun. On muuten liikuttava näky, kun tuollainen 6-vuotias yrittää tunkea päätään varsariimuun. Nämä kuvat ovat jo melkein kuukauden takaa, Albert on siitä hurjasti kasvanut!

Kärsivällisyys on ollut tarpeen, sillä hidasta on ollut. Semmoista se on, kun amatööri tekee. Tulee virheitä, pitää välillä pakittaa vähän taaksepäin.

Jos olisin etukäteen tiennyt, miten kauan tässä painimattomassa menetelmässä Albertin kanssa menee, olisin ehkä ostanut varsalle riimun jo ennen syntymää ja iskenyt sen sille päähän jo ennen kuin se oli syntymän jäljiltä kuivunut.

Vitsi vitsi.

Vaikka aikaa meni viikkoja, ei harmita, että valitsin tämän tien. Ei ole tarvinnut painia eikä jahdata varsaa riimun kanssa. Voi olla, että jahtaamallakin olisi mennyt viikkoja. Ja voi olla, että painimetodin vaikutus Albertin ihmisrakkaudelle olisi ollut toisentyyppinen.

Tässä hiljaksiin ja ilman varsan pakoreaktiota tekemisellä on nimittäin ollut sellainen oheistuotos, että Albertin luottamus omaa ihmistään kohtaan on melkein kuin varkain kasvanut.

Varsa on saanut tutustua välineeseen myös maistelemalla. Tässä vaiheessa rapsutus on jo vahviste. 

Annan ajankohtaisen esimerkin. Viikko sitten kävi niin, että Albertin jalka oli yhtäkkiä turvonnut. Tietysti jänteen kohdalta, kuinkas muutenkaan. Ihan samanlainen turvotus oli Ruusan ihan vastavassa kohdassa viime kesänä, ja se oli 10 prosentin jännevamma.

Koska keskellä Albertin turvotusta on rupi, voimme päätellä (ja kovasti toivoa), että jalka on kolahtanut johonkin. (Ja nyt viikkoa myöhemmin vaikuttaa siltä, että patti onkin etupäässä luussa.)

Mutta kaikkihan tietävät, mitä tehdään silloin kun turvotusta on jänteessä. Silloin kylmätään. 

Mitäköhän tästä tulee, mietin ottaen huomioon kaikki ne kerrat, kun Albertin kanssa on painittu pakollisten hoitotoimenpiteiden kanssa.

Pari kolme viikkoa on näistäkin kuvista jo. 

Kerron, mitä tuli. Ensimmäisellä kylmäyskerralla melkein itkin, ja ihan silkasta liikutuksesta.

Varsani seisoi paikoillaan 15 minuuttia putkeen kuin sen jalalle olisi aina valutettu kylmää vettä. Tallissa sisällä, mutta muuten aivan vapaana. Siinä se seisoi pää alhaalla, välillä vähän painoi turpaansa tukkaani - eikä edes yrittänyt purra. 

Sittemmin olemme siirtyneet kylmäyspatjan käyttöön, ettei kaivo Albertin kintun vuoksi sentään tyhjenisi. Kylmäyspatjan käyttö onnistuu videolla näkyvällä tavalla. (Heinäpussukka on lähinnä emäponin lyhyen pinnan vuoksi.) Sorry, video on tosi tylsä, mutta varsa mielestäni ihana.

Linkki videoon
No niin, takaisin siihen riimuun.

Albertin riimutreenin lähtöpiste oli, että varsa ahdistui koko ajatuksesta, että moinen kapistus tulisi sen lähelle. Tuohon aikaanhan myös omaihminen oli Albertin mielestä lähtökohtaisesti epäilyttävä ja epäkiinnostava hahmo.

Riimuopetukseen käyttämäni metodin tarkemman kuvauksen löytää esim. Tuire Kaimion tiiliskivestä nimeltä Hevosen kanssa.

Tiivistettynä idea on palastella opetettava asia niin pieniin osiin, että hevoselle ei tule hätä eikä ahdistus. Sitten edetään sitä mukaa kuin hevonen rentoutuu edellisissä vaiheissa. Ihan alkuun varsan pitää vain katsoa kohti riimua, sitten koskettaa jotain riimun osaa turvallaan jne. Kunnes päästään siihen, että riimu on päässä.

Koska rapsutus ei ollut Albertille palkinto, päädyin ihan perinteiseen negatiiviseen vahvisteeseen eli siihen, että varsan tehdessä oikein riimu ja ihminen vetäytyivät loitommalle. Myöhemmin on otettu rapsutuskin mukaan.

Tiukka keskittyminen. Ja joku toinenkin haluaisi kai huomiota.

Koulutus on tehty, kuten kuvistakin näkee, varsan ollessa vapaana tarhassa. Tämä tietysti tarkoittaa, että poni pääsee halutessaan poistumaan paikalta. Mikä taas tarkoittaa, että se kertoo kiusallisen selkeästi, jos tehdään liian paljon tai liian nopeasti. 

Entinen minä, joka ei vielä käyttänyt kukkahattua, olisi ajatellut, että pakomahdollisuuden tarjoaminen opettaa ponille, ettei sen tarvitse. Että se oppii lähinnä - poistumaan paikalta.

Mutta jännä juttu, ei asia olekaan niin. Kun varsalla on mahdollisuus halutessaan poistua, se oppii, ettei sitä pakoteta sellaiseen, mihin se ei ole valmis. Se oppiikin luottamaan ja haluamaan yhteistyötä. Ja mikä parasta, edes amatööri ei saa kovin helposti aikaan peruuttamatonta vahinkoa.

Laidunrallit tapahtuivat ennen kuin löysin Albertin jalasta turvotusta.

On tämä vaan mahtavaa hommaa, varsan kanssa touhuaminen. Ihan parasta.

Hyppelehtivän postauksen huipennukseksi vielä video hyppelehtivästä varsasta. (Ja ihan lopuksi tavoistani poiketen pieni kuvaoksennus, kun kuvia on niin paljon mutta kirjoittamiseen on ollut heikosti aikaa.)


Linkki videoon