Yhtäkkiä kesä onkin ohi

Äsken oli vielä sydänkesä, nyt yhtäkkiä tuntuu jo syksyltä. Hetki sitten metsä oli täynnä hyttysiä, nyt siellä saa jo hatun alle tai ponin häntään hirvikärpäsiä. (Jos hirvikärpäsiä menee ponin häntään, poni kyllä huolehtii, ettei tilanne jää ihmisiltä huomaamatta.)

Syksyn tulosta kertoo myös valon kuulastuminen. Syksyn valo on minusta parasta valoa, ainakin valokuvaamisen näkökulmasta. Kesäiltoinakin olisi ollut huumaavan kaunista, mutta en vaan tuntunut tänä kesänä ehtivän oikein mitään, edes ottaa kuvia.

Myös omaponiharrastus on ollut kesän ajan vähän sellaisessa suvantovaiheessa.

Olen toki käynyt tallilla lähes joka päivä, mutta puuhat ovat usein typistyneet lähinnä vammajalan kylmäykseen. No, toki mahdollisuudet ohjattuun liikuntaan ovat jännevammaisen kanssa aika vähäiset. Etenkin, kun narun molemmissa päissä on helposti kyllästyvä olento.

Kyllä kukkia ja kärpäsiäkin vielä on. Kuva on perjantailta, jolloin  Ruusan ja kamujen tarha suureni pikkuisen. Kuten kuvasta näkyy, ei ole ponin kampauksestakaan huolehdittu. On saanut pitää liehuletin kärpässuojana, kun ei ole ollut asiaa julkisille areenoille. 

Enimmäkseen poni on siis saanut elää villiä ja vapaata elämää. Valitettavan villiä se on ajoittain ollutkin, noin niin kuin jalkatoipilaalle.

Minkäs teet. Pikkutarhaan ei etenkään tiinettä raatsi vangita turhan pitkäksi aikaa stressaamaan.

Jo pari viikkoa eristyssellissä sai Ruusan kehittämään stereotyyppisen käytöksen alkua. Lakkaamatta pientä ympyrää. Ei sellainenkaan liene jänteelle oivallisinta, eikä varsinkaan päänupille. Joten ei auta kuin toivoa, että vamma paranee tälläkin tyylillä. Onneksi jalka ei edelleenkään vaikuta kipeältä.

Nyt olette varmaan kaikki superkateellisia uskomattoman tyylikkäästä talliolemuksestani. Mutta hei, ainakin värit mätsäävät - eivät välttämättä kaikki yksiin mutta kuitenkin! Kuva on heinäkuun lopulta.

Koska ponin elinpiiri on laajanlainen, ei ole välttämätöntä raahata sitä narun päässä joka päivä. Jonkin verran olemme kyllä kävelleetkin.

Liikuntavaihtoehdoista virikkeellisin on melko hyväpohjaisilla metsäpoluilla tallustelu. Myös turvallisin niinä päivinä, kun hissuttelu hajottaa ponilta pään, puskissa on mörköjä ja ohiajavaa autoa pitää loikata pakoon ojan pohjalle. Onneksi niitä päiviä on kuitenkin harvassa.

Tiineyshormonit ovat tosin tainneet saada Ruusan näkemään mörköjä vähän sielläkin, missä niitä ei normaalisti sen mielestä olisi.

Onhan tämäkin yhdenlaista jumppaa, joskaan ei ihan sitä mitä tilasin.

Viime viikolla kävimme muuten lenkillä pitkästä aikaa ohjasajaen. Annoin ponin vähän valita reittiä - ja sehän halusikin tallustella yli tunnin. Marssi vaan eteenpäin korvat törössä eikä tuhmastellut yhtään.

Heti paranee talleilumotivaatio, kun pääsee mukamas oikein tekemäänkin poninsa kanssa jotain. (Taluttelu ei oikein tunnu tekemiseltä, ainakaan erityisen innostavalta.)

Ehkä pian uskallan kävelyttää vähän jo selästäkin, onhan ojentajavamma jo 2,5 kuukautta vanha. Katariinan viime kurssin jälkeen iski hirmuinen hinku päästä kokeilemaan oppeja myös Ruusan kanssa!

Laitoin tämän kuvan ihan vaan esitelläkseni, kuinka kivasti pikku rimpulani on levinnyt edestä.

Tässä vaiheessa kesää uskaltanee jo arvioida myös hengitysvamman kesäistä oireenkuvaa. Se on ollut aika lähellä toivottua eli hengitys on pelannut likipitäen normaalin ponihengityksen tapaan.

Pientä raskautta siinä on tuntunut, mutta ei sellaista, että sitä kukaan muu arkielämässä panisi merkille. Ehkä viikon verran oli sen verran hankalampaa, että ilman tiineyttä olisin saattanut jo tarttua astmapiippuun. Onneksi tilanne parani aika nopeasti itsestään.

Toivotaan, ettei astmapiippua kovin paljon tiineysaikana tarvittaisi, tai sen jälkeenkään.