Moka on mahdollisuus ja muita hevosenkoulutuksen perusperiaatteita

Sanotaan, että itse tekemällä saa sellaisen hevosen kuin haluaa. Minusta asia on ennemminkin niin, että itse tekemällä saa sellaisen kuin ansaitsee. (Tai, kuten eräs kaveri sanoi, itse tekemällä saa sellaisen kuin sattuu tulemaan.)

Ruusa on syntynyt perinteiseen karsinatalliin, jossa tallin säännöt asettivat reunaehtoja koulutuksen etenemiselle. Albertin sen sijaan olen saanut kouluttaa alusta asti ihan itse ja juuri niin kuin olen tykännyt.

Jo aikaa sitten minulta pyydettiin lisää tietoa siitä, kuinka tämä koulutus on tapahtunut. Toive oletettavasti oli käytännölle, mutta aloitetaan silti periaatteista. Olen jo vähän kirjoittanutkin aiheesta (Onko varsan (riimu)opetus väistämättä painia), mutta alempana vähän tarkempi selostus aiheesta. 

Vaikka hevonen reagoisi eri tavalla kuin ajattelit, kannattaa noudattaa brittihovin neuvoa stay calm and carry on. Kuva on vuodelta 2013.

En ole hirttäytynyt mihinkään yhteen koulutustyyliin, vaan poiminut kirsikoita monista kakuista.

Vahvana pohjana on kuitenkin operantti koulutus eli opetettava asia pilkotaan pieniin palasiin, oikeasta vastauksesta palkitaan ja väärästä vastauksesta pääsääntöisesti ei seuraa mitään (edit. tilanteissa, joissa hevosen käytös on potentiaalisesti vaarallista, kuitenkin käytän myös sanktioita). Sillä viisiin sitten kivutaan oppimisen portaita askelma kerrallaan, kunnes lopulta voidaan todeta, että poni osaa sen mitä haluttiin (ja jatkaa siitä seuraavaan kehitystehtävään).

Palastelutekniikan olen alun perin oppinut lh-kouluttajalta, joka auttoi minut Ruusan ajo-opetuksen alkuun (ja jonka opeista sai tämä blogikin alkunsa). Aluksi kapinoin, miksi pitää tehdä niin vaikeasti. Sittemmin olen todennut, että pienin askelin etenemällä päämäärään pääsee loppujen lopuksi nopeimmin, varmimmin ja turvallisimmin. Jopa täysi amatööri onnistuu!

On kuitenkin huomautettava, että myös tässä koulutustavassa onnistumiseen tarvitaan jonkin verran hevosenlukutaitoa.

Toivotunlainen mielentila. Tämäkin kuva taitaa olla vuodelta 2013.

Tärkeintä on mielentila.

Koulutus etenee toivotusti vain, jos hevonen pysyy koko ajan rentona. Se saa korkeintaan hiukan huolestua. Jos se sen sijaan esimerkiksi yhtäkkiä nostaa päätään, on parasta vähän helpottaa tehtävää.

Jos ensimmäisistä harjoituskerroista jää hyvä mieli, hevonen yhdistää samaan toimintaan jatkossakin hyvän olon. Hevonen muistaa tunteen. Siksi namikoulutus on niin tehokasta (ks. seuraava kohta).

Samahan pätee tietysti toisinkinpäin eli hermostuneessa mielentilassa koulutettu hevonen on tulevaisuudessakin opittua toistaessaan kiihtynyt. Tai, jos hevonen suorastaan pelkää, se ei opi muuta kuin yhdistämään pelon kyseiseen tilanteeseen. Sellaisen korjaaminen jälkikäteen on vaikeaa - siksi Anna Kärkkäinenkin korosti jokusen vuoden takaisella kurssillaan, että sisäänratsastus on ratsutuksen tärkein vaihe (kannattaa lukea linkitetty kurssiraportti, jos et ole vielä niin tehnyt).

Tässä semmoinen sisäänratsastettava, joka tapailee ensimmäisiä ravejaan ratsastajan kanssa. Onnistui ihan hyvin, vaikka täti itsepintaisesti halusi tehdä tämän tärkeän vaiheen itse. Ja sittemmin onnistui sössimään tämän hyvyyden pitkäksi aikaa.

Seuraavaan vaiheeseen voi siirtyä, kun polle pysyy edellisessä vaiheessa jokusen toiston ajan rentona ja luottavaisena.

Tuire Kaimion Hevosen kanssa -kirjassa on muistaakseni määritelty ihan numeroina, monenko toiston pitää onnistua, että tehtävää voi vaikeuttaa. Itse olen kuitenkin edennyt ihan perstuntumalta ja palannut sitten taaksepäin, jos olen huomannut, että poni ei ollutkaan valmis seuraavaan vaiheeseen. 

Kun kouluttaa maastakäsin perusjuttuja, hevosen kannattaa antaa olla harjoitusten aikana vapaana. Silloin se voi poistua paikalta, jos alkaa ahdistaa. Jos se käyttää tätä mahdollisuutta, olet joko ylittänyt ahdistuskynnyksen tai tylsistyttänyt eläimen.

Vapaana työskennellessä on se hyvä puoli, että siinä todennäköisyys sille, että ns. pilaat hevosen, on aika pieni. Lisäksi kun hommasta on pakko tehdä hevoselle motivoivaa, sen motivaatio ihmisen kanssa toimimiseen - tadaa - kasvaa.

Parivuotiaan Ruusan kuolainkoulutusta toivotunlaisessa mielentilassa. Jos haluat tietää, miten ponin voi kouluttaa ottamaan kuolaimet itse suuhunsa, lue tästä.

Huomautus kaltaisilleni keskittymisenaikaisista hengityskatkoksista kärsiville: Muista myös itse hengittää harjoitusten aikana!

Itsehän jonkin aikaa ihmettelin, miksi Albert ei tahtonut oikein rentoutua riimuharjoituksissa, kunnes tajusin pidättäneeni hengitystä. Varsa tietysti tulkitsi, että nyt on jännä tilanne päällä. Joskus hevosen jännitykseen siis auttaa ihan vaan se, että itse vetää syvään henkeä ja puhaltaa ilman rennosti ulos. (Toimii myös muissa kuin varsinaisissa koulutustilanteissa.)

Hevonen määrittää palkkion.

Kaikki hevosen kouluttaminenhan, tyylistä riippumatta, perustuu siihen, että ihmisen toivomasta käytöksestä tehdään hevoselle kannattavaa.

Minimimotivaattori on tietysti se, että paine poistuu, kun hevonen tekee oikein. Itse kuitenkin kuulun koulukuntaan, jonka mielestä hevosen sitouttaminen työhönsä onnistuu parhaiten, kun kopioi palkkauslinjan suuryritysten johtajasopimuksista. Koulutuskielellä sanottuna bonusten maksaminen tarkoittaa tietysti positiivista vahvistetta eli sitä, että yhtälöön lisätään jotain, mitä hevosen mieli halajaa. (Edit. käytän toki paljon myös negatiivista vahvistetta eli paineen poistamista.)

Minna Tallberg kirjoitti eri palkitsemistapojen vaikutuksista hevosen motivaatioon jokin aika sitten mielestäni niin hyvin, että en ala asiaa toistamaan. Suosittelen siis lukemaan aiheesta hänen kirjoituksensa.

Kun on päättänyt käyttää koulutuksessa positiivista vahvistetta, seuraava kysymys on tietysti, että mikä se palkkio sitten on.

Niin kovasti kun haluaisinkin, en voi määrätä, että vaikkapa rapsutus on hevoselle palkinto. Vain hevonen voi päättää, mikä sitä palkitsee. Toki vahvisteen laatu voi myös riippua tilanteesta. Esim. eräs Ruusa-poni inhoaa seistä paikoillaan, joten tätä asiaa harjoitellessa sille on palkinto päästä lähtemään liikkeelle.

Ruusa motivoituu eniten herkuista. Niitä voi helposti käyttää selästäkin käsin.

Oman empiirisen kokemukseni perusteella melko yleispätevä vahviste on kuitenkin herkkupala. 

Tehokkainta koulutus on, jos herkku seuraa jotain tiettyä ääntä. Koska naksutinkoulutus on ollut minulle jostain syystä kova pala niellä, olen Ruusan kanssa käyttänyt ihan vaan sanaa hyvä.

Albertin kanssa olen kuitenkin jo taipunut naksuttelemaan. Ja voin kertoa, että homma on sen jälkeen edennyt ns. nextille levelille. En ole tehokkaampaa koulutustapaa löytänyt! Monet sellaisetkin asiat, joita ei Albertille ole pakolla saatu tehtyä useammankaan ihmisen voimin (esim. Domosedan-geelin laitto kielen alle), pystyn naksuttelun avulla tekemään itsekseni ja aivan yhteisymmärryksessä varsan kanssa.

Naksautuksen (tai vihellyksen, tai mitä nyt käyttääkin) hyviä puolia on sen selkeä erottuvuus, eli sitä ei kuulu missään muussa tilanteessa, ja neutraalius: esimerkiksi hyvä-sana voi tahtomattamme latautua vääränlaisillakin tunteilla, jos koulutustapahtumaan vaikkapa liittyy turhautumista.

Olen naksutellut ihan vaan kielellä. En ole kovinkaan taitava muodostamaan erilaisia ääniä suullani, joten myönnettäköön, että ääni ei kuulosta joka kerta samalta. Mutta ainakin Albertille tuntuu riittävän, että naksu toistuu suunnilleen samankaltaisena.

Varsan kannattaa antaa olla vapaana, kun sitä kouluttaa. Tässä on yhtä aikaa menossa koulutus (päähän ja niskaan koskeminen riimutusta ennakoiden) ja ihan vaan hellittely. Huomautan, että etenkin varsan kanssa ihan aina sitä käsitellessä pitää miettiä omaa käytöstään siitä näkökulmasta, että mitä varsa siitä oppii. Koska joka käsittelykerralla se joka tapauksessa oppii jotain. 

Ajoitus ratkaisee.

Laitan tämänkin mukaan, vaikka ajoituksen tärkeys nyt varmaan on kaikille edes vähän harrastaneille hevosihmisille itsestäänselvyys.

Se, millä tavalla hevoselta pyytää asioita, on vähemmän tärkeää kuin se, millä hetkellä paine poistuu ja mahdollinen naksu naksahtaa.

Varsinkin koulutuksen alussa on tärkeää palkita jo siitä, että hevonen ajattelee oikeaan suuntaan eli harkitsee ratkaisevansa käsillä olevan pulman (paine) ihmisen toivomalla reaktiolla.

Eli jos vaikka kouluttaa hevosta liikkumaan, kun riimusta tulee sen niskaan painetta, pitää aluksi palkita ihan vaan siitä, että hevonen ajattelee oikeaan suuntaan. Ja toisaalta jos opettaa paikoillaan seisomista, jossain vaiheessa ei enää riitä, että hevosen jalat ovat paikoillaan, jos se edelleen ajattelee liikkumista.

Hitostako minä voin tietää, mitä se ajattelee, protestoin aikoinaan, kun lh-open kanssa näitä juttuja aloittelin. No, tässä tullaan siihen alussa mainittuun hevosenlukutaitoon. En osaa sitä selittää, mutta sen vaan näkee hevosen olemuksesta. Jos joku osaa pukea asian sanoiksi, esimerkiksi kommenttikentässä on tilaa.

Kuvan ponit liittyvät vahvasti aiheeseen.

Älä pelkää virheitä.

Jos et ole rutinoitunut varsankouluttaja niin todennäköisesti jossain vaiheessa teet harjoituksia liian pitkään, etenet liian nopeasti tai muuten vaan tyrit.

Ei ole kuitenkaan syytä hätääntyä tahi jäädä vellomaan itsesyytöksissä!

Varsa - tai aikuisempikaan hevoseläin - ei traumatisoidu pienistä virheistä, eikä yleensä isommistakaan. Tietystikin mitä nopeaoppisempi eläin on, sitä nopeammin se oppii myös ei-toivotun toimintatavan. (Welshinponin kyseessä ollessa tähän tarvitaan kokemukseni mukaan noin yksi toisto.) Mutta sitten vain korjaillaan, ei se sen vaarallisempaa (yleensä) ole.

Moka on mahdollisuus, toisteli aiemmin mainittu lh-opemme aina. Perfektionismiin taipuvaisena en silloin vielä ihan kyennyt sisäistämään ajatusta, mutta nyt vuosia myöhemmin voin jo olla samaa mieltä.

Mokasta oppii, ehkä paremmin kuin mistään muusta. Myös hevonen tekee virheitä ja oppii niistä. Sitä paitsi hevonen antaa yllättävän paljon virheitä ihmiselle anteeksi. Omat ponini ovat siitä eläviä esimerkkejä.