keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Mieli tulee ensin

Mennyt talvi ja kevät ovat olleet minulle ratsastusmielessä hankalaa aikaa. Kun riittävän monta kertaa tulee hevosen selästä alas pettyneenä omaan tekemiseensä, pala palalta ratsastuksellinen itsetunto murenee ja katoaa jonnekin kentän hiekanmurusten sekaan.

Syksyllä meillä meni Veeran kanssa aika hyvin, mutta sitten pakkani yhtäkkiä hajosi.

Hajanaisella pakalla ratsastuskerrat ovat menneet suunnilleen näin: En saa Veeraa avuille ja oikeinpäin, se heiluttaa päätä ja minä ahdistun. "Anteeksi Veera, ota vähän lisää ohjaa. Anteeksi, yritän vaikuttaa vähän vähemmän."

Keskustelun lopputulos on pitkänä ja "litteänä" jolkotteleva ratsu sekä epätoivoinen ratsastaja.

Kuvat ovat kuvakaappauksia videolta, jota sain viime torstain tunniltamme. Ilouutinen: en istu enää takakenossa. Vähän ikävämpi uutinen on, että istun nyt etukenossa. Vähän etukenossa on hevonenkin, mutta parempaan suuntaan olemme ratsukkona jo menossa. Olen muuten huomannut näyttäväni ratsastuskuvissa aina pojalta. 


Mia-ope puolestaan on koko kevään tolkuttanut, että parantaakseni ratsastustani minun pitäisi ensisijaisesti ruveta uskomaan osaamiseeni ja olemaan tiukkana. Tiukkuus ei kuitenkaan tarkoita esim. ohjasta vetämistä, vaan asennetta (ja keskivartalon jämäkkyyttä).

Ei kuulemma pitäisi aina vaan ajatella, että hevonen ei tee, mitä haluan, koska en osaa pyytää. Sen sijaan pitäisi vaan päättäväisesti viedä avut läpi, vaikka pyytämisen taso ei ihan kyralaatua olekaan.

Jos hevonen pieneen pyyntöön vain ehdottaa omia ratkaisuja (Veera onneksi ehdottaa niitä erittäin kohteliaasti), ei pidä pyydellä anteeksi, vaan lisätä painetta. Tämä ei edelleenkään tarkoita väkivaltaa, vaan napakkuutta.

Katsokaa, hetkittäin istun melkein suorassa! Kuvassa myös itse ope.

Ja tiedättekö mitä, jokin aika sitten päätin ruveta tekemään niin. Päätin ruveta ihan ratsastamaan enkä vain matkustamaan.

Tästä on ollut sellainen jännä seuraus, että ratsastushommaan on alkanut tulla jotain tolkkua.

Vieläkään muoto ei pysy tasaisena läpi tunnin, mutta minulla on hevoseen huomattavasti parempi kontrolli kuin muutama kuukausi sitten. Ja kun itse saan paketin kasaan, Veera antaa syytä hymyyn. On se hieno hevonen!

Välillä tulee jopa sellaisia pätkiä, että ihan kuin maistuisi siltä kuuluisalta mansikkahillolta.

Ja sitten taas on hetkiä, jolloin en todellakaan istu mihinkään suuntaan suorassa... Harjoitusravi on edelleen vaikeaa, paitsi silloin kun hevonen liikkuu aivan oikein ja itse pääsen sen rytmiin mukaan. Sellaisiakin hetkiä on välillä.


Mieli tulee ensin.

Olen tässä kevään mittaan hakenut otetta paitsi hevoseen, myös itseeni.

On muuten aika valaisevaa tarkkailla, mitä kehossa tapahtuu, kun mieli ajattelee ratsastavansa! Kun minä ajattelen tosimielistä ratsastusta, ajatus vetää koko kehon kireäksi. Sitä jännitystä olen nyt keskittynyt rentouttamaan - toivoen, että rentoutus jossain vaiheessa siirtyy myös tositoimiin.

Osa ongelmista on tietysti ihan kehotasolla. Näistä suurimpia on se, että kun käytän vatsalihaksia, myös hartiat ja sitä kautta kädet jännittyvät. Ei auta kuin kuivaharjoitella. Autoillessa on hyvin aikaa tunnustella oman kehon toimintaa.

Näissä omatoimitreeneissä on ollut apua kehotietoisuuden häivähdyksestä, joka löytyi helmikuisella alexander-tekniikkakurssilla. Muuten kurssin opit ovat jääneet minulta pitkälti integroimatta normaalielämään, koska ainahan on kiire eikä ehdi.

Olemme hakeneet Veeran rankaan suoruutta tekemällä paljon avotaivutuksia. Ja voitteko kuvitella, viime tunnilla teimme sellaista menestyksekkäästi jopa laukassa! Kuvaa on nyt kuitenkin vain ravista.


Mutta. Kaikesta tästä on seurannut ainakin sellainen juttu, että olen ainakin välillä osannut istua laukassa pomppimatta ja rutistautumatta jaloilla. Voitteko kuvitella?

Puristautumistakin sattuu edelleen, mutta nyt tiedän, mitä silloin pitää tehdä. Pitää "tehdä" laukkaa istuinluilla, kunnes saan rytmistä ja liikkeestä kiinni. 

Kun rytmi ja lonkkien jousto on alkanut löytyä minulle vaikeimmassa askellajissa, on ollut helpompi tavoittaa samaa myös ravissa (hetkittäin). Kun pomppii ja hölskyy vähemmän, on mahdollista myös jännittää kättä vähemmän.

Voisiko olla, että minäkin vielä jonakin päivänä oppisin ratsastamaan? Se päivä ei ole vielä tänään, mutta minusta on alkanut tuntua, että se päivä voi jopa koittaa.


14 kommenttia:

  1. Hassua, minä olen Ripen kanssa alkanut myös jämäkäksi ja ratsastanut sitä reippaasti anteeksipyytelyn sijaan. Ja lopettanut tarkkailemasta sen ihan jokaista kompastumista ja askellusta "nyt se on kipeä en voi pyytää" -asenteella. Ja kas kummaa, kyllähän se poni ihan kivasti osaa liikkua. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa tutulta! Miksipä hevonen menisi sinne, minne on vaikea mennä, jos ei ratsastajakaan ole ihan varma, voiko pyytää sellaista...

      Rippe kyllä liikkuu hienosti. :)

      Poista
    2. Hih, niin tuttua: "Ja lopettanut tarkkailemasta sen ihan jokaista kompastumista ja askellusta "nyt se on kipeä en voi pyytää" -asenteella" - syyllistyn tähän myös! Ja sitten se koko homma menee matkusteluksi, kun eihän siltä kultipuppelilta voi mitään vaatia... Kas kummaa, kun muiden kanssa menee vaikka kuinka hyvin! :'D Se on tuonut vähän tekemisen makua takaisin itsellekin, ainakin sen vähän, mitä satulaan on jo takaisin päässyt.

      Poista
    3. Kieltämättä minäkin olen Ruusalta pyytänyt vielä vähemmän. Jännä juttu, ettei ratsutus oikein etene.

      Kiva että olet Marjut päässyt taas ratsastuksen makuun!

      Poista
    4. Ihanaa, että meitä on muitakin. Mun kultipuppeli on löytänyt tässä kevään aikana ihan uusia työskentelymuotoja itsestään ja minä ihann uden ratsastusmoodin, jossa anteeksipyytely on kielletty. Ja hevoselta tötöily.
      Ihan huippuharppas tapahtui tässä joku aika sitten, kun kyllästyin Ripen jatkuvaan ympäristön tarkkailuun ja kevyt kutittelu kuolaimesta ei saanut sitä keskittymään. Otimpa sitten ohjat kunnolla käteen ja pyysin liikettä eteen aina, kun maisemien katselu alkoi. Ohhoh, kun poni hetken pullikoinnin jälkeen lyheni ja pyöristyi. Siinäpä olikin kuskille ihmettelyä kerrakseen, että miten tämä nyt tällälailla alkoi toimia. :D

      Poista
    5. Ai että miten lohduttavaa! Ja niin tuttua. Vielä kun osais olla päättäväinen ja lempeä samaan aikaan, kuten myös jäntevä ja rento. Tämä osui ja upposi myös meikäläiseen "Ja lopettanut tarkkailemasta sen ihan jokaista kompastumista ja askellusta "nyt se on kipeä en voi pyytää" -asenteella" Haha.

      Poista
    6. Tämä on varmaan juuri sitä pahamaineista tätiratsastelua! Ettei heppaan vaan satu. Kaunis ja ihan oikea linja, mutta sitten jos mennään vähän turhan voimakkaasti sinne äärilaitaan, ratsastuksesta häviää pointti kokonaan. Hevonen ajelehtii ja ratsastaja pyytää anteeksi kyydissäoloaan. Se on inhimillistä ja yleistä, ja sieltä pääsee pois kun tekee juuri näin, katsoo peiliin ja sanoo ääneen ja alkaa tietoisesti tehdä toisin. Asenteella! Ei rajusti, mutta asenteella.

      Minä ajattelen usein jotain seuraavista (tai kaikkia näitä): Kuvittelen esim. ravisiirtymisessä rakentavani passagea. Ei hajua miten se oikeasti tapahtuu mutta koota pitää ihan pirusti, ei taatusti pääse passagea jos vain tönii pohkeella ja kaataa hevosen nenälleen. Ja kun siirrän laukasta raviin, kuvittelen että tullaan piruettilaukkaan. Taas pitää vimmaisesti koota eikä vain vetää ohjista taaksepäin. Näihin kuvitelmiin liittyy toisinaan se että olen Charlotte, Kyra tai joku muu pätevä :D

      Saatan myös ajatella että on minun velvollisuuteni auttaa hevosta liikkumaan oikein. Jos kyyhötän velttona kyydissä, ei hevosella ole mitään hajua siitä mihin haluan sen. Mielikuva siitä, miten hevosen tulee liikkua, tekee ihmeitä omaan ratsastukseen.

      Ja se asenneosuus: mietin, että hevonen saa 23 tuntia vuorokaudesta olla just niin kuin itse tahtoo. En vaadi kohtuuttomia jos tunnin ajan haluan päättää, miten se on ja menee.

      Olen siis vahvasti samaa mieltä, että mieli tulee ensin. Pitää vain rohkeasti olla jotain mieltä! Tsemppiä reeneihin!

      Poista
    7. Tosiaan, että pitäisi olla yhtä aikaa jäntevä ja rento sekä lempeä ja tiukka. Ei ole helppoa.

      Sanna, tätiratsastelua tosiaan! Tässä ehkä vaikuttaa se, että olen ollut sellainen jatkuvasti tuuppaava ja touhuava ratsastaja ja olen nyt opetellut tekemään vähemmän. Jossain vaiheessa vaan siitä vähemmän tekemisestä on tullut ei minkään tekemistä.

      Minä ajattelen passagea usein silloin, kun haluan koota hevosta. Vaikka ei todellakaan ole kokemusta siitä, miten passagea ratsastetaan, usein pelkkä ajatus auttaa ja raviin tulee vähän ilmaa!

      Minustakin ratsastajan velvollisuus on auttaa hevosta parempaan ergonomiaan. Itsevarmuus vaan on puuttunut!

      Olen tullut loppujen lopuksi siihen tulokseen, että ei se ole niin millintarkkaa, miten pyytää asioita (en kuitenkaan hyväksy väkivaltaista ratsastusta), tärkeämpää on se, että hellittää - ja se, milloin hellittää.

      Poista
  2. Mullakin jää ratsastus tosi helposti pelkäksi matkustamiseksi, juurikin siksi, koska pelkään vaatia hevoselta peläten, että se lähtee käsistä tms. Katsotaan, jos tällä uudella, varmemmalla asenteella menisi sitten huominen tunti paremmin:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä! Luulen, että hevosen käsistä lähtemisen todennäköisyys on kuitenkin loppujen lopuksi pienempi, jos ratsastaa jämäkästi. Pitää vaan uskaltaa kokeilla. :)

      Poista
  3. Heh, niin surullisen tuttua! Minua auttoi nähdä osaava ratsastaja hevoseni selässä, tajusin, että kyllä se tamma osaa ja pystyy. Ei enää mitään tekosyitä! Nyt minäkin saan sitä jo vähän sinne päin ratsastettua ;) angienelamaa.blogspot.co.at

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä ne yllättävän paljoon sitten kuitenkin pystyvät! Tässä minunkin tapauksessani hevonen kyllä pystyy ja hyvin pystyykin, kunhan vaan ratsastaja pyytää. Miten hevonen luottaisi siihen, että ratsastajan pyytämä asia kannattaa tehdä, jos ei ratsastaja oikein itsekään luota.

      Tsemppiä teidänkin treeneihin!

      Poista
  4. Tää oli kyllä niin samaistuttavaa! En tosin tiedä oliko se lohduttavaa, koska taas yksi muistutus siitä, että samojen ongelmien kanssa saavat painia ratsastajat ikään katsomatta, ongelmat vaan hioutuvat ajan kuluessa vähän erilaisiksi. Äh kun ratsastus olisikin helppoa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavallaan tosiaan helpottavaa, että ei ole ongelmiensa kanssa yksin. Monesti sitä tulee ajatelleeksi, että miksei tullut valittua jotain helpompaa lajia. Mutta jos se olisi helppoa, jaksaisiko sitä vuodesta toiseen? ;)

      Poista