Siedätyshoidon alku

Piikkiä siellä, piikkiä täällä. Nyt Ruusalla alkaa säännöllinen piikitysohjelma eli siedätysseerumeita tökitään sen ihon alle kasvavalla annoksella ensin kahden viikon välein ja sitten harventaen.

Eläinlääkäri kävi torstaina esittelemässä, miten ensin nipistetään kaulan iho poimulle, sitten työnnetään ohut neula poimun tyveen ja lopuksi truutataan ruiskun sisältö ihon sisään. Tärkeää on tarkistaa, että neula ei ole lihaksessa. Jos neula on lihaksessa, se ei juuri liiku, vaikka yrittäisi liikuttaa. Jos se suostuu ihon alla vähän heilumaan niin ollaan turvallisilla vesillä.

Ensipiikin jälkeen eläinlääkäri kyttäsi ponia vähän aikaa, siltä varalta että tulee reaktiota. Ruusa tuijotti takaisin ilman sen kummempaa reaktiota. Hieroi vähän takaisin, kun eläinlääkäri rapsutteli ryntäiltä.

Mitään anafylaktista shokkia poni ei siedätyspiikistä saanut, mutta piikityksen jälkeen suoritetusta pienestä liikuntahetkestä se hengästyi tavalla, joka on tädille valitettavan tuttu aiemmasta elämästä. Siitä aiemmasta, missä ponin on pitänyt hengittää kortisonihöyryjä kahdesti päivässä saadakseen henkeä.

Perjantain kävelylenkki meni ihan lupaavissa merkeissä, mutta tarhalevätyn viikonlopun jälkeinen kävelylenkki ohjasajaen sitten taas ei.

Hyvää mainitussa lenkissä oli se, että poni oli täynnä energiaa ja liikkui mielellään. Tallilla kuitenkin selvisi karu totuus: poni oli kävelylenkin jälkeen hengästynyt kuin olisi vetänyt tunnin laukkaa lumihangessa. Kyljet pumppasivat ja sieraimet olivat levällään vielä puoli tuntia kävelyn jälkeenkin.

Tätä se taisi ennakoida, että poni on ollut alavireinen. Takaraivossa se ajatus kuiski jo ennen tätä, mutta en halunnut kuunnella.

Oheinen kuva ihan itkettää eikä pelkästään siksi, että siinä on lunta ja nyt on vain kuraa. Tuolta näytti ponini lumessa juoksennellessaan joulun aikaan 2012. Silloin poni oli jo sairastunut, mutta ei ollut vielä koskaan joutunut hengittämään inhalaattorin kautta.

Kaiken tämän mahtavuuden vei pois huono tallivalinta kuvan ottoa seuraavana syksynä. Miten olenkaan osannut tehdä Ruusan kanssa etupäässä huonoja valintoja.

Lapsuuden keuhkoputkentulehduksen ja sen huonossa paikassa vietetyn kuukauden seurauksena joulu 2015 voi hyvinkin jäädä ponini viimeiseksi jouluksi.

Tiedän, että sanoin näin blogissa jo melkein vuosi sitten. Mutta viime kesänä lupasin niin ponilleni rakastavani sitä niin paljon, ettei sen tarvitse enää koskaan kokea toista sellaista kesää. Jos sellainen kesä näyttää olevan tulossa niin tulee aika minun lunastaa lupaukseni.

Tämäkin on arkistokuvaa, toissatalvelta.

Nyt vielä katsotaan ja yritetään, jonkin aikaa. Jospa tämä olisi vain ensireaktiota siedätykseen. Jospa siedätyksestä olisi lopulta apua. Jospa.

Eläinlääkäri kylläkin piti kovin epätodennäköisenä, että kyseessä olisi reaktio siedätyshoidon aloittamiseen.

Toisaalta jos siedätyksestä halutaan tuloksia, kortisonia pitää pihdata niin pitkään kuin mahdollista. Eli nyt pannaan poni Ventipulminille ja minimoidaan liikutus hetkeksi. Jos puuskutusta alkaa tulla levossakin, on pakko aloittaa kortisoni.

Tällaisissa fiiliksissä näin joulun alla.

Blogin lukijoille toivon parempia fiiliksiä. Oikein mahtavaa joulua kaikille! (Jostain syystä edellä sanottu kuulosti vahingossa sarkastiselta, mutta on tarkoitettu ihan aidoksi toivotukseksi.)