Murheenkryyni ja tarhausmurheet

Mukavan toipumisenalun jälkeen rimpula on ollut taas vähän köpömpi liikkumaan. Silmä- ja sormimääräisellä arviolla olen sijoittanut ongelmapisteen ristiselän tienoille. Lisäksi jaloissa on ollut lämpöilyä, vaikka on välillä ollut lämpötilojen puolesta talvinen sää (vain lumi puuttuu, ja nyttemmin pakkanenkin).

Alati osoitteleva syyttävä sormeni sojottaa tällä kertaa tarhan pohjan suuntaan. Ennen pakkasten tuloa satoi viikoja putkeen ja tarhan alaosa mutaantui oikein urakalla. Mutaa kun muokataan hevosenkavioilla, etenkin kengällisillä, lopputulos on kauniisti sanottuna epätasainen.

Tämä hevosten maanmuokkauksen mestariteos yhdistettynä pakkaseen on tuottanut tarhanpohjan mallia perunapelto potenssiin 10. Toisin sanoen kun katson ponini kävelyä tarhassaan, voin melkein kuulla sen ähkäisevän joka askeleella "auts".

Kaipaan rautaisia hevosenkenkiä ehkä enemmän kuin koskaan. Tai ainakin enemmän kuin koskaan sitten viime marras-joulukuun. Tosin sellaisetkaan eivät estäisi ponirukkani kinttuja vääntyilemästä koppuraisella perunapellolla. Olisiko hokkikenkä tällaiseen tilanteeseen parannus (ehkä hokit pehmittäisivät muhkurat vähitellen) vai kaivaisinko vain verta nenästäni, tai pikemminkin ponini kintuista?

Ongelma ei ehkä olisi valtaisan ahdistava, jos Ruusa voisi liikkua tarhassa ihan omaan tahtiin. Valitettavasti vaan Ruusan tarhakaveri on ruoka-aikaan karmea öykkäri. Ja totta kai niin sanottu kaveri juoksuttaa poniani juuri siinä pahimmaksi muhkuraksi kovettuneella alueella.

Tällaisia jälkiä Ruusassa on jo useampia, ilmeisesti poni ei ole väistynyt öykkärikaverin tieltä riittävällä vauhdilla. Tämä puremajälki on aika lähellä ristiselkää, suoraan rangan päällä.

Epätoivoisena yritin jo hakata muhkuroita pienemmiksi rautatalikolla. Yritykseksi se jäi, ja nimenomaan epätoivoiseksi.

Pelko ponin jalkojen puolesta kasvaa päivä päivältä. Ei jalan tarvitse kovin isosti muljahtaa, että saa ruveta hoitamaan jotain jännevammaa ihan pitkän kaavan kautta.

Ei ole myöskään kiva, että Ruusan ainoa niin sanottu kaveri on ponin mielestä etupäässä pelottava. Tähän asti olen katsonut asiaa vähän sormien läpi ajatellen, että ehkä aika parantaa, kun Ruusa pääosin kuitenkin saa olla rauhassa.

Mitä siis tehdä?

Yksi vaihtoehto olisi tietysti vaihtaa tarhaa ja tarhakaveria. (Tätä tallinpitäjä on jo ehdottanutkin, koska eräs toinen hevonen kaipaisi pihattoon.)

Silloin Ruusa menettäisi metsätarhan ja mahdollisuuden mennä päivisin pihattoon köllöttelemään tai natustelemaan olkia. Kun vapaata heinää ei ole ja ruokailuvälit jäävät pitkiksi, oljensyöntimahdollisuus on rauhoittanut tädin mieltä ponin mahahappojen suhteen.

Uusi tarhakaveri olisi myös hokkikengällinen ja melko tiukka täti, joten kaverin vaihtaminen tässä kohtaa vuotta voisi olla riski sekin. Tarha olisi pienempi ja vähemmän virikkeellinen - ja muhkuroita on sielläkin.

Vaihteeksi vähän erilaista pähkinää purtavaksi.

Rautakenkädilemman ollessa vielä ratkaisematta olen liikuttanut Ruusaa nyt bootsit jalassa. Se tuntuu liikkuvan niiden kanssa kohtalaisesti, tosin tänään se muistutti jälleen enemmän perävaunua kuin potentiaalista vaunun vetäjää.

Olemme käyneet käppäilemässä tiellä ja metsässä sekä jumppailemassa kentällä.

Tapana on ollut, että ihmisvetoisen jumppahetken jälkeen poni on saanut suorittaa kentällä vielä omatoimista kehonhuoltoa.

Mainittuun poninvalintaisen kehonhuollon koreografia on varsin ennalta-arvattava: ensin huolellinen piehtarointi ensin yhdellä, sitten toisella kyljellä. Jälkimmäisestä asennosta hypätään ylös suoraan sellaiseen pukkilaukkaan, että jumppasarjan päätteeksi ponilla on jalassaan korkeintaan kolme kappaletta bootseja.

Ruusan fiilikset oikean takajalan akupunktiohoidossa tiistaina.

Pukkilaukan katselu herättää myös sellaisen ajatuksen, että toivottavasti poni ei missään vaiheessa uraansa keksi yhdistää tätä omatoimisen kehonhuollon muotoa ratsastajan kanniskeluun. Jos se sellaisen jumpan keksii niin bootsit eivät todellakaan ole ainoa asia, joka lentää tantereeseen.

Kaikesta huolimatta ponitädillä on alkanut nousta melkoinen ratsastuskuume, siis nimenomaan sisällä loimottaa himo ratsastaa omalla ponilla.

Pieni varsanrääpäle on nimittäin vähitellen ruvennut näyttämään ihan oikealta ponilta. Ruikkupeppu on alkanut pyöristyä eikä selkä ole enää poikkileikkaukseltaan jyrkän harjakaton muotoinen. Enkä pelkästään kuvittele tätä, vaan tiistaina Ruusaa tapaamassa käynyt piikkisetä Juppe totesi ponin muuttuneen kovin erinäköiseksi sitten kevään.

Hevosihmisten slangilla kuvattuna poni on saanut vähän massaa.

Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että läskiä se on eikä mitään mystistä massaa. Mutta jos poni on pääosan elämästään näyttänyt etupäässä kuivahtaneelta, voi olla iloinen mistä tahansa massasta. Ja massahan on muutenkin enemmän materiaalia kuin lopputuotos. Ruusan massasta on tarkoitus muovailla ratsun lihaksia.

Ponin terveydentilan epävakauden lisäksi Ruusan ratsu-uran tiellä seisoo tällä hetkellä vielä yksi este: omistaja. Tarkemmin sanottuna omistajan ratsastustaidottomuus. Toistaitoisuus on pulpahdellut viime ratsastuskerroilla tietoisuuteen tuskallisen voimakkaasti.

Olen siis varannut ratsastustunnin, yksityistunnin vieläpä. Eräs arvostamani hevosihminen suositteli kyseistä opettajaa ja kehui, että tulosta tulee lyhyessäkin ajassa. Toivon, että saamani suositus perustuu enemmän opettajan todellisiin taitoihin kuin siihen tosiasiaan, että kyseessä on suosittelijan sisko.

Oppitunnin hinta ainakin on samaa luokkaa kuin Ruusan pihattopaikan viikkovuokra, joten odotan vähintäänkin merkittävää valaistumista.