Hevonen opettaa

Minä pidän kilteistä ja tottelevaisista hevosista. Sellaisista, jotka yrittävät aina parhaansa. Sellaisten kanssa opettelu tuntuu turvalliselta.

Mutta ne hevoset, joiden kanssa tekeminen on aina helppoa, eivät ole samoja hevosia kuin ne, jotka opettavat eniten ja jäävät parhaiten mieleen. Eniten opettavat ne hevoset, joiden kanssa edetään vaikeuksien kautta voittoon.

Edesmennyt ponini G opetti minulle paljon. Eniten rohkeutta ja itseluottamusta, koska sillä oli omia mielipiteitä, jotka eivät aina menneet yksiin omistajan näkemysten kanssa. Nykyisin elämässäni olevista hevosista Aischalla on samankaltainen opetustyyli kuin Ruusan emällä.

Ei itseluottamus ratsastajana synny siitä, että kaikki sujuu ja hevonen on aina kiltti. Itseluottamus syntyy siitä, kun selviytyy kinkkisistä tilanteista voittajana. Perjantaina Aischalla ratsastaessani tajusin yhtäkkiä, että sen temppuilut eivät hetkauttaneet minua lainkaan. Pysyin tyynenä ja jatkoin omaa tekemistä.

Tosin on sanottava, että jos se tekeminen olisi alusta lähtien keskittynyttä ja ennakoivaa sekä vaatisi hevoselta riittävää määrää aivokapasiteettia, niitä temppuja ei välttämättä tulisikaan. Tässäpä lisää kehitystehtäviä ratsastajanalulle. 

Eilisellä ratsastuskerralla tamman aivokapasiteetista merkittävä osa meni aluksi kentän laidan mörköjen kyttäilyyn ja kyseisen laidan välttely-yrityksiin. Mörköreunassa vesi lorisi ojassa ja lintukin puhkesi yhtäkkiä lauluun. 

Lievempien temppuilujen jälkeen hevonen yhtäkkiä tempaisi itsensä pystyyn ja ympäri siinä määrin vauhdikkaasti, että sen niska osui kypäräni lippaan. Sisäinen ratsastajani heräsi, tuuppasi matkustelijan syrjään ja alkoi vaatia tammalta keskittymistä.

Ja kas, hepohan alkoi toimia. Teimme paljon siirtymisiä ja laukatkin nousivat molempiin suuntiin kuin napista painamalla.

Aischa suostui etenemään kaikissa askellajeissa sen verran hallitusti, että edes harjoitusravi ei tuottanut merkittäviä ongelmia. Ja perusistunnassa hevonenkaan ei niin helposti pääse niin sanotusti luiskahtamaan näpeistä, vaikka ohjat eivät mainituissa ruumiinosissa edelleenkään pysy edes kitkan voimalla.

Jotenkin kyllä tykkään kovasti tästä persoonallisesta tammasta, koko ajan enemmän. Ja sekin on alkanut sietää minua paremmin, ei ainakaan parilla viime kerralla ole enää vältellyt tarhassa kiinnijäämistä vaan eilen jopa tuli puoliväliin vastaan.

Rimpula on saanut selkäänsä emänsä vanhan satulan, rungottoman Barefoot Londonin.
Tällä satulalla ei ole tarkoitus missään vaiheessa varsinaisesti ratsastaa, vaan harjoitella
ihmisen selkään hyväksymistä niin, että voimme ylipäätään ruveta sovittamaan satuloita. 

Mitä omaan poniini tulee, olemme tehneet ratsautumista valmistelevia harjoituksia sekä satulan kanssa että ilman rihmankiertämää (siis ponilla).

Valitettavasti eteenpäinpyrkimys on jälleen kadonnut. Ja mikä ahdistavinta, murheenkryynin huonoin kinttu oli eilen merkittävästi lämmin. Lämpimimmältä tuntui ojentajajänteen päällä. Takajaloissa myös kaviopulssi sykki normaalia kiivaammin.

Ovatko treenit olleet ojentajalle liian rankkoja? Tai onko ponille tulossa kaviokuume?

Kyllähän harjoitukset edelleen ovat olleet käyntipainotteisia, mutta onko sittenkin ravattu liikaa liian pian? Vai onko ojentaja ottanut itseensä mutaa lilluvassa tarhassa tallustelusta?
Niin tai näin, ahdistus ponin terveydentilasta (tai sairaudentilasta) on täällä taas.