Piikkejä lihassa

Sellaisia Ruusalla oli eilen. Piikkejä lihassa. Etupäässä selässä, mutta lopuksi jalassakin. Ponia tökki piikeillä akupunktiohoitaja, jota on monesti kutsuttu "ihmemieheksi".

Ihan alkuun ihmemies tunnusteli ponin pulsseja ja totesi, että poni oli ihan tukossa. Pulssit olivat heikot.

Oli tarpeen hoitaa maksaa ja munuaisia. Maksa kuulemma vaikuttaa limakalvoihin ja Ruusalla ne ovat turvoksissa. Ihmemies mietti, että ehkä henkitorvikin vaikuttaa siksi niin ahtaalta, että limakalvot ovat turvonneet. Tiedä häntä sitten.

Ruusan jalkaa on nyt todistettavasti piikitetty. (Tästä kuvasta jotenkin näkyy myös kaviotilanne: kanta on karannut liian eteen.)

Vaikka kyseessä oli Ruusan ensimmäinen kokemus akupunktioneuloista, se ei ajatellut hoidosta sen kummempia. Hoito kuin hoito. Epäilemättä tämä piikitys oli vähemmän epämiellyttävää kuin se neuloilla tökkiminen, johon poni on joutunut tottumaan eläinlääkäreiden hoidossa. Kiltti poni, totesi akupunktionisti.

No niin, nyt ponisi alkaa olla elossa, hihkaisi neulamies session päätteeksi. Minulle tämä oli tietysti iloinen uutinen, koska useimpien poninomistajien tapaan tykkään ponistani eniten elävänä.

Totta puhuen en ole varma, uskonko akupunktion mahdollisuuksiin hoitaa sisäelimiä. Yleensä uskon vain sellaiseen, mikä on tieteellisesti todennettu. Mutta toisaalta jos selkäkipu voi saada varpaan särkemään (kokemusta on), mikseivät sisäelimetkin voisi heijastella kehon muihin osiin ja päinvastoin.

En oikein tiedä sitäkään, mitä odotan näiltä hoidoilta. Toki ihmettä nyt vähintään.

Ruusa ainakin oli hoidon jälkeen iloisen oloinen. Ja koska akupunktio ei kuulemma rajoita ponin liikutusta, teini pääsi purkamaan iloaan aivan vapaana juosten.

Kenttä oli märkä, muttei liukas. Tämän tajuttuaan Ruusa pani kinttunsa liikkeelle eivätkä ne sen jälkeen meinanneet pysähtyä enää millään. Poni veti kenttää ympäri siinä määrin riemukkaassa vauhdissa, että ei voinut kun nauraa.

Ilosta puheen ollen, poni ei taida olla tässä kaksikossa ainoa, jolla on kevättä rinnassa.

Tädin rinnassa kevät kuplii outona tunteena, jota voisi kuvailla vaikkapa positiivisuudeksi tai iloisuudeksi. Viime aikoina en ole juuri ajatellutkaan ponin uudelleensijoittamista koiran ruokakuppiin, vaan olen jopa odottanut innolla tallikäyntejä ja nauttinut kiltiksi äityneen ponin kanssa puuhailusta.

Tätä ei varmaan kauan kestä, mutta yritetään nyt uskaltaa nauttia siitä ilosta, mitä saadaan.

Eilisestä päätellen optimismille on jopa jonkinlaista katetta. Riekkuessaan poni hengästyi toki rutkasti, mutta palautui. Ihan luomuna tämä ei tapahtunut, mutta lääkitystiheyttä on kuitenkin saatu vähennettyä joka toiseen päivään. Eilen oli astmapiiputon päivä.