Aina ei näytä siltä, miltä tuntuu

Kun ratsastan, istun mielestäni melko suorassa kulmassa suhteessa ponin selkään. Mielestäni myös pidän ohjat suunnilleen kädessä.

No, eilen sain Valkoisen Ponin ylläpitäjän paitsi vähän ruoskimaan minua poninsa selässä, myös ottamaan muutaman valokuvan. Ei liene tarpeellista mainita, että kuvien näkeminen oli jossain määrin järkyttävä kokemus.

Joko valonsäteet tekevät mystisiä mutkia matkalla kameran kennolle (ja maassa seisovan verkkokalvoille) tai sitten tädin yhteys omaan vartaloonsa hiukkasen pätkii. Nimittäin vaikka opettajamme yritti saada tätiä kuvia varten ryhdikkääksi huutelemalla "älä könötä" -tyyppisiä ohjeita, kuvissa ei näkynyt ryhdikästä ratsastajaa - vaan könöttävä täti.

Täti "suorassa".Poni on kyllä minusta varsin kivan näköinen, ottaen huomioon ratsastajan tason.

Pikadiagnoosina heittäisin, että könötys on oire lihaskorsetin puutteesta. Näin ollen ensisijaiseksi lääkkeeksi määrätään jumppaa ilman ponia. Lisäksi toki tarvitaan myös rutkasti lisää ratsastusta valvovan silmän alla.

Niin, ja ne ohjat. Kun mielestäni pidän ohjat jo aika lyhyinä, komentaja maassa kiljuu "ota ne ohjat käteen". Hmm, miksiköhän.

Tässä täti kuvittelee pitävänsä ohjat superlyhyinä ja istuu niin ryhdikkäänä kuin suinkin pystyy. Näissä kuvissa mennään ratsukolle vaikeampaan suuntaan. Toisesta suunnasta ei ole kuvia, koska hoksasin pyytää kuvausta vasta ihan lopussa.

Ilmeisesti tädin tuntemus ohjien pituudesta heittää noin 20 sentillä. Eli kun tuntuu, että ohjat ovat hyvin kädessä, niitä pitää lyhentää vielä 10 cm. Onhan se ihan totta, että jos ohjat muistuttavat pyykkinaruja, tuntuma ei ole tasainen. Lisäksi ohjasotteet pitää tehdä valtavan suurina siinä, missä sopivanmittaisilla ohjilla riittää sormien liikautus.

Tässä kohtaa ongelmaksi muodostuu se, että kun ohjat ovat kädessä oikeanpituisina, täti ei enää kykene hölläämään lihaksia vaan niitä naruja sitten puristetaan niin, että käsi on sormista hartioihin asti suunnilleen yhtä pehmeä ja joustava kuin betoni.

Ohjaajamme käski myös koko ajan käyttämään enemmän pohjetta. "Aina ensin pohje, sitten puolipidäte."  Kun poni on perusluonteeltaan reipas, tämä helposti unohtuu. Nyt kuitenkin aion pitää ohjeen tiiviisti mielessäni.

Kaiken huipuksi näytin kuvissa kamalan isolta, mikä ei tietysti ole suuri ihme ottaen huomioon, että poni on ehkä nippa nappa 130-senttinen B-welsh ja ratsastaja melkein 160-senttinen, 50-kiloinen tädinalku. 

"Seuraavalla kerralla otetaan videota", sanoi ponin ylläpitäjä. Apua.

Valkoinen Poni muuten esiintynee tässä blogissa jatkossa vähän enemmänkin. Nimittäin juuri, kun olin ajatellut tarvitsevani säännöllistä ratsastusta, tämän ponin aikatauluissa avautui vuokraajankokoinen kolo. Pääsin sitten siihen täytteeksi ja vuokraussuhde alkoi tällä viikolla.

Valkoisella Ponilla ratsastus valmistanee tätiä mainiosti oman rimpulan selkään, sillä nämä kaksi ponia ovat suunnilleen samankokoisia. Ruusa on hiukan korkeampi, mutta sirompi. 

Katsokaa, täti uskaltaa laukata ilman satulaa!
Ja kun mennään näin reippaasti, ohjatkin pysyvät kädessä - käden sijainti nyt sitten on mitä on.

Ruusa muuten pääsi eilen yllättämään.

Valkoinen Poni oli naruissa odottamassa jumppatuntiaan, kun talutin Ruusaa sen ohi kohti toista narupaikkaa. Mitä tekee teini? Kiljaisee sotahuudon ja ryhtyy latomaan Valkoista Ponia takakavioillaan minkä ehtii. Valkoinen Poni toki pani kampoihin minkä naruiltaan kykeni.

Hetken aikaa ilma oli täynnä tammojen taistelukiljahduksia, kunnes sain Ruusan kiskottua pois tilanteesta.

Onneksi tappelupukarit kuitenkin ylsivät etupäässä vartalokontaktiin, sillä Valkoinen Poni olisi kyllä hokkikengillään voinut rei'ittää teinin pahastikin. Tammat ovat kyllä kyräilleet toisiaan jo pitkään, mutta aikaisemmin tällaiset ohitustilanteet ovat onnistuneet ihan normaalisti.

Ratsastuksen jälkeen vielä harjasin oman ponini. Se oli kummallisen kiltti ja hellyydenkipeä. Metkoja otuksia nuo poniinit.