Kuuliainen kurssilla

"Näinkö oikein, että teidän trailerinne oli eilen poissa", kysyi tallikaveri tänään varovaisesti. Varovaisesti siksi, että hän oli heti pelästynyt Ruusan joutuneen taas sairaalaan. Tällä kertaa Ruusan ja trailerin yhteispoissaololle oli kuitenkin huomattavasti iloisempi selitys.

Olimme siis Hämeenlinnassa Anna Kärkkäisen kurssilla "Nuoren ponin valmistelu ikäluokkakilpailuihin". (Järjestäjänä welsh-yhdistys.) Kuten jo aiemmin olen mainostanut, Ruusa oli kurssin irtohypytysosiossa demoponina.

Aika jännä tilanne, tuumi Ruusa, kun saapui elämänsä ensimmäisen kerran maneesiin.

Poni bongasi välittömästi vastakkaisesta päädystä ihan itsensä näköisen kaverin. Kaveri vaan oli pantu pleksin taakse. Tätä piti jokusen kerran käydä ihmettelemässä nenä kiinni lasissa. Muutaman ylimääräisen sydämentykytyksen aiheutti myös pressumaneesin katolta alas rymissyt lumi.

Rimpula meinasi lähtölupaa odotellessaan nukahtaa. Ponin vinttikoiramaisesta olemuksesta näkee, että se on taas alkanut vetää takamahaa sisään. Oireet voi selittää psyllium-kuuri, jonka viimeiset siemenet poni mussutti tänään. Poni on kuitenkin mielellään liikkunut, joten uskalsin lähteä kurssille. 

Siinä vaiheessa, kun Ruusa sai lähtöluvan, se oli jo rauhoittunut nukahtamispisteeseen. Ensimmäinen kierros kujassa meni hölkkäilyksi.

Rimpula keskittyy tehtävään.

Ponin tehtävää ei saa vaikeuttaa ennen kuin se selviytyy edellisestä rauhallisessa mielentilassa. Tätä Anna korosti moneen otteeseen. Koska esimerkkiponimme kierrokset olivat kuitenkin ehtineet laskea jo turhankin mataliksi, tehtävää vaikeutettiin välittömästi.

Toisella kierroksella poni oli jo hoksannut, mitä varten tänne ihmisten keskelle oli tultu, ja estekujan imu kävi vastustamattomaksi.

Ruusa hyppäsi kujan ehkä kolme kertaa.

Tämän jälkeen Anna antoi arvionsa ponin hyppylahjoista. En muista kaikkea tarkasti, mutta ainakin Ruusa on kuulemma fiksu, harkitseva ja varovainen. Se myös luottaa ihmisiin.

Jos nyt en ihan muista höpöjä niin taisipa näiden laatuadjektiivien joukossa vilahtaa sellainenkin sana kuin kuuliainen. Tälläinen muistikuva, todellisuuspohjan vahvuudesta riippumatta, kantaa kuulkaas vielä monen vastoinkäymisen yli.

Kukaan ei tietysti ole täydellinen, ja rimpulankin hyppytekniikka jättää toivomisen varaa. Poni kuulemma hyppää vähän selättömästi eli pää pystyssä ja siten selkä notkolla.

Ruusaa kannattaisi kuulemma nyt hypyttää niin usein kuin mahdollista. Joko Laatuponikisan väleillä (1 askel, 2 askelta) tai sitten ihan askelmerkein 1 - 1.

Rimpula lennossa. Tässä kuvassa näkyy kaiketi vähän tuota mainittua selättömyyttä. Tällä kertaa kuvissa näkyi enemmän puomeja kuin ponia, mutta kyllä kai näistäkin ihan hyvin selvää saa.

Tässä vielä tiivistelmä irtohypytysohjeista sellaisena kuin minä ne muistan (kurssin sisällöstä ajattelin kirjoittaa erillisen tekstin):

• Kuja kannattaa rakentaa niin, että viimeisen esteen jälkeen jää hyvin tilaa, ettei poni ala jarruttaa jo viimeistä estettä lähestyessään.
• Ponin ei kannata antaa kaahailla kujan jälkeen, vaan namitädin/-sedän kannattaa olla jo heti kujan päässä pysäyttämässä poni ja palkitsemassa sitä. Näin poni oppii rauhallista etenemistä.
• Piiskaihmisiä tarvitaan kokemattoman hyppääjän kanssa yhtä monta kuin on esteitäkin. Ponia kujaan tuova ihminen ei estä ponia kääntymästä takaisin, vaan ensimmäinen piiskaihminen. Piiskaihminen toimii kujassa kuin ratsastaja: auttaa ponia eteenpäin, kun se epäröi. Piiskaa käytetään aina takaapäin, kohti takajalkoja. Koskaan piiskalla ei pidä osua ponia esim. pepulle, koska silloin se vain vetää persiin alas eikä hypystä tule hyvää. Ihannetilanne on, että poni etenee kujassa ilman piiskojen apua.
• Poni tuodaan kujaan mahdollisimman suoraan eli ei kaarreta lyhyeltä sivulta suoraan kujan alkuun, vaan edetään niin pitkään suoraan kohti seinää, kunnes ponin voi kääntää suoraan kujaa kohti. (Tämä oli melko haasteellista, kun ponilla oli kova imu kujaan.)
• Poni tuodaan kujan alkuun aina rauhallisesti, mieluiten käynnissä.

"Tylsääää", tuumii Ruusa, joka on vangittu traileriin melkein koko päiväksi. Ruusan traileri toimii melko hyvin myös päiväkarsinana, sillä etupuomin alla on levy ja poni mahtuu kopissa myös kääntymään varsin sujuvasti.

Kaiken kaikkiaan oli kiva vaihteeksi reissata ponin kanssa klinikan sijaan jonnekin sellaiseen paikkaan, jollaisissa nuoren ponin kanssa ns. kuuluu käydä.

Ruusa tosin oli siitä reissaamisosuudesta vähän eri mieltä. Kun se pitkän päivän päätteeksi pantiin taas trailerissa naruihin, ponilta meni kuppi nurin sen verran suurieleisesti, että ponin mielipide asiasta ei varmasti jäänyt kuulematta keneltäkään pihassa olleelta.

Poni oli jo kotona trailerin nähdessään vähän sitä mieltä, että ei taas tätä. Kurssipaikalla sen saaminen kulkupeliin vaati jo pienen tahtojen taistelun - tähän astihan poni on kävellyt koppiin aina muitta mutkitta.

Nytkin lastaus onnistui tehtävään varatuin henkilöresurssein (1 täti), mutta olisi varmaankin fiksua tarttua tähän orastavaan traileriangstiin tässä vaiheessa eikä vasta sitten, kun poni joudutaan kantamaan sisään.