Kohti ratsun uraa?

Kun aloitellaan ratsun hommia, on ensisijaisen tärkeää olla tyylikäs. (Pitäisiköhän se opettaa seisomaan satula selässä ratsun eikä näyttelyponin tapaan?) Arvaako kukaan tädin lempiväriä...

Sairas ponirukka oli lauantaina vähän vähemmän puuskuttava, joten se joutui satuloiduksi - ensimmäistä kertaa pitempään kuin vain vyön kiristyksen ajaksi. Niin kauan kuin ponissa henki pihisee, täti pitää kiinni suunnitelmastaan tehdä siitä ratsu.

Tässä vaiheessa ei ole vielä varsinaisia ratsautumissuunnitelmia, sillä rimpula tuntuu sellaiseen liian heikolta. Ja, jos ihan rehellisiä ollaan, tässä vaiheessa tädilläkin on vielä vähän pupuja pöksyissä.

Poni on nimittäin osoittanut varsin lupaavia lahjoja rodeopuolelle. (Pitäisiköhän se lähettää Atlantin yli, saisivat siellä lapset harjoitella bronco-luokkiin ponilla lampaiden sijaan?)

Rodeolahjojaan poni on innostunut esittelemään harjoituksessa, jossa täti panee käden ponin selän päälle. Harjoituksen idea on totuttaa ponia ajatukseen, että sen selässä ja kyljissä tuntuu ihmisen osia. Toistaiseksi ponilla on ollut tällaisesta ajatuksesta aika paljon omia, eriäviä mielipiteitä.

Satulan kanssa poni ei reagoi tällaiseen niinkään ylöspäin kuin eteen. Jonkinlainen ajatus tämän harjoituksen takana olisi se, että poni hyväksyisi tämän rauhallisesti paikallaan seisten, kunnes pyydetään eteenpäin. Poni ei ihan ole henkisesti läsnä... 

Olemme myös harjoitelleet hyppelyä, jonka olisi tarkoitus simuloida ratsastajan selkäännousua. Idea on siis se, että täti pomppii kuin olisi hyppäämässä ponin selkään, ja poni seisoo tyynesti paikoillaan. Kun näin tapahtuu, pomppiminen lakkaa. (Idean tähän harjoitukseen sain itse asiassa Hevosen koulutusta oppimassa -blogista, kiitos siitä.) Samalla lailla etenee myös halailutreeni.

"Me harjoittelemme ihan samoja juttuja", naurahti tallikaveri nähdessään jumppamme. Tallikaverin hevonen on kylläkin ihan aikuinen ja jo varsin pätevä ratsu, mutta selkäännousu on sille jostain syystä traumaattista. 

Juuri traumatisoitumista yritämme näiden ehkä vähän hölmöiltä tuntuvien harjoitusten kanssa välttää - sekä ponin että tädin. Jo valmiiksi hiukan selkävaivainen täti kestänee kehnosti äkillisiä maahansyöksyjä.

"Kaikkea se keksiikin"...

Mutta, se hengitys. Jos hengitys eilen tuntuikin siltä, että klinikkareissu voisi olla vältettävissä, tänään ponin kyljet taas pumppasivat selvästi levossakin.

Puuskutus ei kylläkään estänyt ponia riekkumasta kentällä narun päässä. Tähän sitä innosti naapuritallin poni, joka ei Ruusan mielestä todellakaan kuulunut sen kotikentälle. Kun vieras poni laukkasi, Ruusankin piti näyttää, että kyllä lähtee. Vauhdilla eteen, ylös ja sivulle.

Olen antanut ponille nyt mahdollisuuden liikkua, jos se haluaa. Toistaiseksi haluja on ollut.

Siinä, missä monen ponin askel hidastuu kentälle tultaessa, Ruusalle käy vähän päinvastoin. Aina, kun kaviot saadaan kentän puolelle, poni alkaa muistuttaa purkautuvaa tulivuorta. Ehkä se ei ihan vielä tee kuolemaa? Ainahan sitä saa toivoa...

Ruusalla on mielipiteitä. Lauantaina se halusi liikkua muutaman raviympyrän verran.
Lainasatulan voisi laittaa vähän taaemmaskin.