Tuttu hörinä

Joskus ihmettelin tallinpitäjäkaverilleni, että miten hän voi hörinää kuullessaan heti tietää, kuka poni on äänessä. "Kyllä ne tunnistaa", totesi kaveri.

"Moikka mami! Oisko ruokaa?"
Kuva vielä edelliseltä tallilta.

Jokunen päivä sitten yhtäkkiä tiedostin tämän, kun kävelin pimeässä Ruusan tarhalle. Tajusin, ettei minulla ollut epäilystäkään siitä, kenen ääni sieltä kuului. Tunnen oman ponini hörinän ja tunnen sen hirnahduksen. Ruusa käyttää tervehdykseen melko tasapuolisesti molempia ääniä riippuen siitä, miten kaukaa tervehtii.

Totta kai oman poninsa äänen tunnistaa! Ja poni tunnistaa oman ihmisensä äänen.

Ruusan "puheliaisuus" on minusta yksi sen hellyttävimmistä ominaisuuksista. Pienenä se jäi usein hörisemään perääni tarhan portille, kun lähdin tallilta. Raukalla oli varmaan tylsää, kun joutui tarhailemaan kaksin 23-vuotiaan emänsä kanssa (ei kannata kokeilla tällaisia tarhausjärjestelyitä kotona).

Hevosen hörinä on ehkä kaunein ääni maailmassa. Etenkin silloin, kun se on tervehdys eikä vain palvelusväelle suunnattu vaatimus. Ja se lempeä hörinä, jolla tamma hellii varsaansa, on hörinöistä herttaisin.

Minä en pääse nauttimaan tervehdyshörinöistä muiden kuin Ruusan (ja joskus herra S:n) kanssa. Muut hevoset juttelevat minulle lähinnä ollessaan jotain vailla.

"Palvelija, vesiämpärini on tyhjä!" "Palvelija, tarvitsen lisää heinää!" Tällaisia käskyjä sain kuunnella Ruusan pitkäaikaisimmassa kodissa, jossa auttelin myös välillä tallihommissa. Ponien silmissä minä olin kävelevä juoma-automaatti ja heinäpaali.

Ruusa sen sijaan saattaa ihan vaan ilahtua jälleennäkemisestä. Ja kyllähän oman ponin näkeminen tätiäkin aina ilahduttaa, vaikka tallikäynti muuten aiheuttaisikin pääasiassa huolta.