keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Toivo hupenee

Ruusan vaivojen hoito on vienyt viime aikoina melko runsaasti resursseja, sillä viime klinikkareissun saldona oli kolmen eri lääkkeen reseptit.

Pillerit (Histec) kahdesti päivässä on helppo toteuttaa. Toinen inhaloitavistakin lääkkeistä on pikkujuttu, kun se pitää antaa vain kerran päivässä. Mutta sitten on se lääkkeenpirulainen, jota pitää tumpsutella Ruusan rööreihin kahdesti päivässä.

Tähän pulmaan ei löytynyt muuta ratkaisua kuin se, että käyn tallilla aamuin illoin. Pysyn siis Ruusan tilanteesta kartalla tuskallisen hyvin. (Haaveeni Ruusan pikaisesta muutosta toiseen paikkaan ei ole vielä toteutunut.)

Kun eilen menin tallille iltavuoron jälkeen, tallin sisäilmaa olisi melkein voinut leikata veitsellä. Ja ponini seisoi karsinassa sieraimet levällään, kyljet pumpaten.

Minusta tuntuu kuin tallisopimuksen sijaan olisin allekirjoittanut ponin kuolemantuomion.

Miten saatoin tuoda Ruusan tällaiseen paikkaan? 

(Tarkoitushan oli saada poni pihattoon, mutta fiksu ihminen olisi ottanut huomioon sen, että sairastuessaan poni joutuisi olemaan tässä tallissa.)

Kaiken huipuksi tallissa oli eilen yksi poni kuumeessa. Tänään kyseinen poni oli taas aivan normaali, mutta silti pelottaa. Jos tähän päälle vielä iskee virus, viimeistään se voi olla Ruusan menoa. Etenkin, kun virusepidemia tallissa estäisi tallinvaihdon - eihän kukaan halua ottaa nurkkiinsa ponia tautitallista.

Jos kauhuskenaario jää toteutumatta, Ruusalla on hyvät mahdollisuudet päästä muuttamaan tulevana viikonloppuna. Olisi vain valittava kahden erilaisen paikan välillä.

Yritän kovasti pähkäillä, missä Ruusalla olisi parhaat mahdollisuudet säilyä hengissä. Luottamukseni omiin tallivalintakykyihini on kuitenkin kokenut sen verran pahan kolauksen, että olo on lähinnä lamaantunut.

Tällaista tänään..
Pientä valoa pääni sisäiseen pimeyteen toi tänään ponin asenne. Parin sadepäivän jälkeen pilkistellyt aurinko sai Ruusan sisäisen villivarsan pulpahtamaan pintaan sellaisella voimalla, että alkukäynneistä tuli alkupukkisarjoja.

Poni ei olisi millään malttanut pysyä nahoissaan siihen asti, että sain kentän portin suljetuksi takanamme.

Laukkailuenergiaa riitti kunnon hikeen asti.

Ehkä se vähän lohduttaa, että Ruusassa on kaikesta huolimatta vielä virtaa. Se ei ole vielä antanut periksi, vielä riittää elämänhalua.

Minulle on aina väitetty, että ponin on vaikea pukittaa pää ylhäällä.
Mutta riekkumisen jälkeen hengitys ei ottanut tasoittuakseen millään. Kävelytin ponia lopuksi sellaiset 10 minuuttia. Silti Ruusa vielä puoli tuntia myöhemminkin oli silminnähden hengästynyt.

Voin vain toivoa, ettei tämä runsaan kuukauden tallipaikkaharha-askel ole ehtinyt tehdä ponistani keuhkokroonikkoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti