...ettenkö ikävöisi ratsastusta.
Nyt kun Ruusalla on ollut melko intensiivinen hoitojakso meneillään, vakioratsuni on saanut kanniskella ihan muita ratsastajia jo parin kuukauden ajan. Korvaaviakaan ratsastusmahdollisuuksia ei ole ollut tarjolla.
Ratsastuksen kaipuu alkaa saada jo fyysisiä muotoja. Pääkopan lisäksi kolottaa selkää ja jäsenet tuntuvat jäykiltä.
Pari ratsastusta viikossa pitää fysiatrin loitolla, vai miten se sanonta nyt menikään. Ilman ratsastusterapiaa selän tukilihakset vaivihkaa hupenevat - ja lihakset muuten katoavat huomattavasti nopeammin kuin kasvavat.
Voisihan korsettilihaksia jumpallakin hoitaa, mutta kun kotiutuu tallilta illalla kiljuvan mahan kanssa, on vaikea motivoida itseään tällaiseen itsehoitoon.
Pari kuukautta on ihan riittävän pitkä aika löysistyttämään vyötärönseudun. Etenkin, jos samaan aikaan lääkitsee surujaan sokerilla (joka, sivumennen sanoen, pitäisi kyllä pikimiten luokitella huumausaineeksi).
Ja minun kun piti kohentaa ratsastustani ennen Ruusan ratsutusta, ei hukata taidon viimeisiäkin rippeitä harjoituksen puutteeseen.
Haaveilen, että olisi varaa hankkia Ruusan rinnalle joku ratsastettava poni. Vaan eipä tarvitse kuin vilkaista pankkitilille niin tajuaa tuskallisen hyvin tosiasiat: yhdenkin murheenkryynin ylläpito lääkityksineen kääntää ab Ponitäti oy:n tuloksen äkkiä negatiiviseksi.
Valopilkkuna ratsastuksettomuuden pimeydessä kajastaa huomisaamu. Työkaverini nimittäin on ilmoittanut minut pilatesratsastustunnille omalla ponillaan. Mitenköhän sitä edes pysyy selässä näillä lihaksilla? Luvassa lienee pienimuotoinen kuolema. Onneksi ponin ainakin pitäisi olla kiltti.
P.S. Minulla oli pyhä aikomus kuvittaa tätä tekstiä yhdellä kivalla ratsastuskuvalla vuodelta 2009 (se taitaa olla tuorein kiva kuva minusta ratsailla), mutta ulkoinen kovalevy, jolla kuvaa säilytin, on ilmeisesti vainaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti