Aurinko bongattu risukasassa

Näin tänään auringon.

Ruusakin hakeutui iltapäivällä tarhan aurinkoisimpaan kohtaan nautiskelemaan oudosta valilmiöstä silmät ummessa. Siellä se tönötti tarhakavereiden seassa. Laumassa oli sellainen rauha, ettei olisi uskonut sen saaneen uuden jäsenen vain puolitoista vuorokautta aiemmin.

Ruusa liittyi tähän laumaan vasta eilisaamuna, sillä sen piti ensin saada vapauttava tulos kakkatestistä. Nolla madonmunaa näytteessä avasi Ruusalle portin laumaelämään.

Alkuun Ruusa oli hyvin vihainen siitä, ettei sen oleskelualueella ollut lainkaan ponille sopivaa ravintoa. Se hengaili hoitotilan ovella koko eilisillan ja pyrki jokaisen ihmisen mukana sisään.

Uuden paikan huono puoli:
ruokailuasento ei ole kovin ergonominen saati luonnollinen.

Ja kun teini ihmisvelvollisuuksiensa jälkeen palasi ulos, se juoksi ensimmäisenä pihattoon, tutki paikat ja totesi, että hänet oli jätetty ruoatta. Myöskään tarhasta ei löytynyt heinäkasoja. Varsin turhauttavaa ponille, joka on tottunut vaivattomaan ruokailuun.

Tänään poni ei enää ollut ovella odottamassa. Ponin reaktio oman ihmisen saapumiseen oli enemmänkin "ei nyt, mami, mulla on just ruokailu kesken". Ilmeisesti se on siis kyllästynyt odottelemaan heinäkasoja ja ryhtynyt nyhtämään korsirehunsa pienisilmäisten verkkojen uumenista kuten muutkin.

Hiukan ahdisti mennä tänään tallille, sillä eilen olin näkevinäni Ruusan ontuvan taas sitä vasenta etukinttuaan. Täksi aamupäiväksi liike oli kuitenkin onneksi puhdistunut. Toivottavasti näin jatkuu. Hätävarjeluksi jätin ponille suojat - siis todellakin molempiin etujalkoihin.



Ai niin, se aurinko. Se taitaa aina välillä paistaa risukasaankin.

Ihan pelottaa sanoa, että olen tilanteeseen kovin tyytyväinen. Pitkään korkoa kasvaneita univelkojakin olen jo hiukan saanut perityksi.

Ruusa on sopeutumassa uuteen kotiinsa mainiosti. Pari laumatoveria on jo jopa hörissyt sille, vaikka nuori neito toistaiseksi vielä mieluummin väistää muita ja kiljuu turpakosketuksesta kuin sika pistoksissa.

Myös tädin sopeutuminen uuteen talliin on varsin hyvässä vauhdissa. Tätä on helpottanut se, että muutama tallin kävijöistä on jo ennalta tuttu eikä yrmynaamoja ole tullut vielä vastaan. Teiniponi on niin tallin kävijöiden kuin henkilökunnankin mielestä niin nätti ja lisäksi käyttäytyy mallikelpoisesti. Siis minun uppiniskainen pikku rimppanani!

"Moi, olen Ruusa ja mun mami on ihan hysteerinen mun jaloista. Joudun pitämään tällaisia noloja suojia koko ajan." Tarhan pohjan karkeus ei tunnu ponia häiritsevän - ja tänä syksynä taidetaan muuten välttyä impparilta. 

Näin marraskuun tympeydessä aurinko on todellakin kaivattu vieras. Mutta ei se niin haittaa, vaikka sataisikin, sillä tällä tallilla ei tarvitse tarpoa mudassa eikä tihrustaa poniaan pimeässä. Kenttäkin kestää melkoisia määriä vettä muuttumatta lilluksi.

Voi olla, että tämä positiivisuuspuuska vielä ampuu jalkaani ja huomenna löydän tarhasta kolmijalkaisen tai muuten sairaan ponin, tai ponihomma menee muuten vaan täysin persiilleen. Mutta saa kai sitä välillä hymyilläkin? Saahan?

Käytiin tänään pikkuisen kurkistamassa, mitä maastoilla on uudessa kodissa tarjota.
Kauempana olisi kuulemma ihan hulppeutta tarjolla, mutta sinne asti emme ole vielä ehtineet.