Mitääntekemättömyyden vaikeus, osa n

Kun poni toimii kohtalaisesti yhdessä sun toisessa asiassa, täti voi toisinaan olla jopa vähän ylpeä tekosistaan.

Kiva näky: poni jää aidalle ihmettelemään, miksei mami otakaan häntä mukaan.

Tekeminen ei siis tällä hetkellä ole kovin suuri ongelma, täti kyllä keksii kaikenlaista. Sen sijaan vaikeaa - siis ihan totta oikeasti vaikeaa - on se, että välillä pitäisi olla tekemättä mitään. Tai oikeastaan suurin osa ajasta kannattaisi tehdä ei-mitään. Liikaa tekemällä saa melko varmasti aikaan lähinnä emäntänsä naamaan kyllästyneen ponin.

Vanha sanonta kuuluu, että nuoren kanssa voi tehdä yhtä monena päivänä viikossa kuin hevosella on ikävuosia. Eli Ruusan kanssa kahtena päivänä viikossa.

Normaalisti tämä ei tuota tuskaa, ottaen huomioon että maantiede rajoittaa käyntejäni tallilla. Sikäli ei ollut ehkä ihan tyhmää tuupata poni vieroituksesta viikonloppukodin läheisyyteen eikä arkikodin tienoolle. Mutta näin loma-aikaan. Kun poni on fiksu ja oppii hurjan nopeasti, miten sitä osaisi olla kokeilematta, josko se oppisi vielä lisää?

Kun poni alkaa kääntää persittä laitumella sen sijaan, että juoksisi luokse, tyhmempikin tajuaa, että voisi olla aika vähän rajoittaa vaatimuksia. Yli-innokkaalle ponitädille tämä kumminkin tuottaa vakavia vaikeuksia.

Tänään yritin olla tekemättä oikein mitään (ja ponikin tuli laitumella korvat hörössä luokse). No, mitä nyt vähän tuli kuolaintreeniä tehtyä ja harjattua ponia pallilla seisten. Sen sellaista.

Pari päivää sitten tehtiin ohjasajoharjoitus, joka rajoittui tallin ja laitumen väliselle matkalle. Ei ollut eteenpäinpyrkimyksestä puutetta, voin kertoa. Ja suhteellisen suoraankin poni käveli/ravasi. Lasketaanko tämä mitääntekemättömyydeksi? Ei varmaan. Onneksi kohta tulee lomamatka niin poni saa olla viikon verran ihan rauhassa.