Parempi myöhään kuin ei ollenkaan: Laatuponiraportti

Taas on Laatuponikilpailu kisailtu ja uudet voittajat valittu! Tämähän nyt tapahtui jo jokunen viikko sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Tällä kertaahan kävi niin, että jokainen championaatti meni eri ponille. Virkistävää! Ja mikä hienointa, askellajimestaruus meni pikkuwelshille eli ex-oriille nimeltä Backwoods Tawny, ratsastajanaan Krista Nieminen. Ansaittu voitto oli se. Tämä poni on yksi niistä mounteista, joiden takia kärsin vakavasta kokokateudesta. Ollapa pienempi, että saisi ratsastaa tuollaisilla poneilla!

Kun Tarmo-ponista otettiin voittokuvia, harmittelin ensin, että piti ottaa niin räikeästi vastavaloon. Sitten muistin, että minähän rakastan vastavalokuvia, eikä harmittanut enää yhtään. 

Backwoods Tawny ja Krista Nieminen.

Viime vuoden tupla-champion Melvin As vei tälläkin kertaa voiton esteillä. Askellajikokeessa se se ei kuitenkaan ollut oikein terässä, vaan kärsi aluksi tahtirikoista, oli siis hetkittäin jopa epäpuhtaan oloinen. Muuten se kyllä suoritti tasaisen kauniisti. Ratsastajana, ja ymmärtääkseni myös ratsuttajana, oli jälleen omistaja Kiia Lindgren.

Melvin As ja Kiia Lindgren.

Junior championin titteli meni vuoden tauon jälkeen taas shettikselle, tällä kertaa tammalle nimeltä Everlasting Clarity. Se olikin hyvin valmisteltu ja suoritti tehtävät napakasti. 

Everlasting Clarityn omistaja ymmärsi tuulettaa asianmukaisesti.

Ajochampionaatin voitti hieno shettis nimeltä Rambling Penny Black, ajurinaan Tea Keskitalo. Valjakko erottui edukseen, vaikka oli siellä pari muutakin varsin pätevää suoritusta.

Rambling Penny Black ja Tea Keskitalo.

Tasoerot olivat melko selkeät. Junnuponeissa oli niitä, jotka leiskauttelivat esteiden yli vaivatta ja itsevarmoina ja oli niitä, jotka käyttäytyivät kuin eivät juuri olisi ennen puomeja nähneetkään.

Lauantain parhaat estepisteet saanut B-welsh-ori Larkhill's Monarch.

Lauantain parhaat askellajipisteet saanut B-welsh-tamma Bestowal Cascada.

Oli ratsastettuja poneja, jotka liikkuivat kouluradalla suorina tasaisessa peräänannossa, lisäsivät ja taipuivat. Oli poneja, jotka eivät liikkuneet peräänannossa askeltakaan.

Yhtä sekalainen seurakunta oli ajopuolellakin.

Mutta kiva, että osallistutaan! Ei näitä kekkereitä pidä ottaa kovin vakavasti. Nuorten kanssa on muutenkin sellaista, että yhtenä päivänä kulkee ja toisena päivänä sitten taas ei. Pääasia, että poni saa vähän kokemusta, toivottavasti myönteistä sellaista.

Oli vuonohevosiakin peräti kaksin kappalein. Tässä 4-vuotias tamma Karla Kaptain, ja Maija Pajula.

Tänä vuonnahan kisassa oli muutama uudistus. Ensinnäkin rakennearvostelu oli muun suorituksen yhteydessä tai jälkeen. Järjestelystä ei tainnut olla kenelläkään pahaa sanottavaa. Ehkä vähiten tuomareilla, jotka pääsivät nyt kollegoidensa tapaan maneesin katon alle.

Kehitys kehittyy!

Backwoods Tawny.

Askellajikoekin oli uudenlainen, parina ratsastettu rata. Parihomma toimi, mutta se ohjelma. Se oli pitkä. Erittäin pitkä. Ja jatkui pitkään. 

Jopa Tarmo-ponilta meinasi tarmo loppua kesken lukuisien ympyröiden, laukkalisäysten ynnä muiden, vaikka pikkuponit saivat esiintyä lyhennetyllä radalla. Eräs kahden kokeen suorittaja oli askellajikokeen lopussa niin poikki, että sillä eivät pysyneet enää silmätkään kunnolla auki. Katsomoon asti näkyi, että ponin jalat liikkuivat lähinnä ratsastajan tahdonvoiman varassa. (En laittanut siitä nyt kuvaa.)

Tästä ei kuitenkaan kannata tulevaa kisaamista miettivien säikähtää, sillä kuulin käytäväkeskustelussa, että ohjelmaa pyritään ensi syksyksi muuttamaan.

Laitetaan nyt se toinenkin vuonohevonen, 4-vuotias ruuna Starhill Amadeus ja Johanna Valmunen.

Tänä vuonna oli myös uudet koulutuomarit. Mielestäni linja oli pääosin hyvä. Tuomarit huomauttivat esimerkiksi sellaisista asioista kuin ponin jännittymisestä tai liian lyhyestä muodosta.

Ilahduttavaa kyllä, kovin monta ponia ei nyt esitettykään kovin ahtaassa nyökyssä. Joinakin vuosina on ollut niin tiukasti edestä niputettuja nuoria, että on maneesin penkillä asti ahdistanut.

Se kyllä hiukan nostatti katsomoraatimme kulmakarvoja, että aika monen ponin askellajiarvostelussa oli maininta "ei ikäistensä koulutustasolla". Osasta olimme samaa mieltä, mutta onko se nyt sitten kovin vakavaa, jos nelivuotias poni ei ihan vielä jaksa kantaa itseään koko ajan oikeinpäin? Minusta ei.

Ihana Leafhills Aiden ja Eerika Mäki-Paavola. 

Minusta asenne ratkaisee. Tässä yhteydessä on pakko mainita ihan nimeltä yllä olevassa kuvassa hyppäävä poni, nimittäin viisivuotias new forest -ruuna Leafhills Aiden. Vaikka se ei kulkenut varsinaisesti peräänannossa, ratsukon menoa oli mukava katsella niin esteillä kuin kouluradallakin. Ihan kuin poni olisi hymyillyt koko ajan, kun se toteutti ratsastajansa ohjeita kyseenalaistamatta niistä yhtäkään.

Koulutustasoa voi nostaa myöhemmin, mutta asennetta on vaikeampi muuttaa. 

Mietin pitkään, voiko tämän sanoa, mutta sanonpa kuitenkin. Nimittäin kaikkien forestien asenteesta ei valitettavasti voinut sanoa samaa kuin edellämainitusta. Siellä oli myös pari keskisormi pystyssä kulkevaa rodun edustajaa, yksi junnupuolella ja yksi ratsastettuna.

Kun tsekkailin ponien sukutauluja, huomasin yhdistävän tekijän: sama ori toisella isänä ja toisella emänisänä. Heti tulee mieleen toinenkin saman isän jälkeläinen, joka sivusta seuratun perusteella ei ole ihan helppo. Sattumaako?

Nelivuotiaiden askellajikisan voittaja, wpb-ori Fountainland's Frosty Joker ja kasvattaja-omistaja-ratsastaja Hanna-Leena Ohtonen.

No, takaisin askellajikokeeseen. Keskityn siihen, koska siitä kuvittelen jotain ymmärtäväni, toisin kuin esteistä tai ajamisesta.

Askellajeissa oli nelivuotiaiden luokan loppupäällä vähän huono tuuri, koskapa osallistujia oli pariton lukema. Kahden sijaan radalla nähtiin yhtä aikaa kolme ratsukkoa. Pitkälläkin radalla kolme oli vähän liikaa. 

Olin hyvin vaikuttunut, että luokan voittajahevonen pysyi omistajallaan hanskassa ja vielä enimmäkseen peräänannossakin, vaikka kaikki ratsukot olivat koko ajan toistensa tiellä. Ei ollut nelivuotiaalle oripojalle mikään helppo paikka se - jos nyt kellekään olisi. Olen ennenkin kiinnittänyt huomiota, että kyseisellä kasvattaja-omistaja-ratsastajalla on hyvä tatsi nuoriinsa (kuva yllä).

2-vuotias komistus, welsh cob Goldriver Guardian.

Semmoiset Laatuponikisat tällä kertaa. Hauskaa oli. Toisaalta enpä muista yhtään Laatuponikisaa, jossa ei olisi ollut. Ainakaan sen jälkeen kun kisat siirtyivät Aulangolle.

En tiedä, mitä siellä Aulangolla syötetään ponitytöille, mutta aivan mielettömiä työmuurahaisia siellä näyttää kasvavan! Ja kun eivät ole kantamassa puomeja tai muuta tärkeää, kököttävät katsomossa seuraamassa kisoja. Hatunnosto talkoolaisille, ihan jokaiselle.

3-vuotias welsh C -tamma Cloudberry Tiara.

Laatuponikisassa on jotenkin niin mukava tunnelma, että moni ottaa viikonlopun ihan loman kannalta, oli sitten matkassa ponien kanssa tai turistina. Samoja naamoja näkee katsomossa yleensä molempina päivinä. Siellä tönötetään vaikka olisi flunssa sattunut iskemään (itse olin onneksi terveen kirjoissa). Kun on vaan niin kivaa!

Toivottavasti pääsisin ensi vuonna osallistumaan ihan ponin kera.

2-vuotias welsh cob -ori Meldon Dewr Macsen.

Ainoa asia, joka viikonlopun aikana jurppi, oli kuvien onnistumisprosentti. Se nimittäin laskee koko ajan, vaikka käytin koko kamerakalustoni kesällä huollossakin.

Ilmeisesti teleputki alkaa tulla tiensä päähän, se ei vaan enää ota teräviä kuvia kuin satunnaisesti. Sellaista investointivaraa ei budjetissa kuitenkaan ole, että voisin ostaa uuden. Joten ei auta kuin tyytyä laskevaan trendiin.

Nyt sentään vielä jokunen kuva oli teräväkin, valitsin enimmäkseen niitä tähän kuvitukseksi. Jostain mielestäni melko epäloogisesta syystä objektiivi tykkäsi tarkentaa etupäässä mustiin poneihin.

5-vuotias wpb-ruuna Viljam ja Elina Rouhiainen.

Munaton ja vähän muutakinton mies kotiin

Olen aina sanonut, että minulle ei ruunaa tule kuin korkeintaan itse kasvattamalla. No, ruunan omistaja täällä päivää!

Albertin oriinpäivät päättyivät 4. lokakuuta Viikin hevossairaalassa. Pallukat muuten laseroi irti welsh-ihminen, joten hyvissä käsissä oli Albert. 

Kuvituksena tämän kesän viimeiset laidunkuvat, otettu 1.10. Ei ole helppoa kuvata kahta perskärpästä! Tämän kuvan sain niin, että laitoin pari namia maahan tuohon, missä varsat ovat, ja sillä aikaa kun ne etsivät herkkuja, menin kivien toiselle puolelle ja odotin, että ovat syöneet namit. Toimi! Värejä tosin en saanut kivoiksi.

Leikkauksesta tuli kuitenkin odotettua isompi ja samalla myös laskusta, kun pikkumiehen jalat kävivät ennen ruunausta röntgensäteilytyksessä. Jep, irtopalojahan siellä, molemmissa etuvuohisissa. Kun keväällä mietin, ruokinko silmissä venyvää varsaa liikaa, niin ilmeisesti ruokin. 

Itseruoskintaa ei millään lailla hillitse se ymmärrys, että irtopalat ovat nuorilla hirvittävän yleisiä ja voivat johtua muustakin kuin hoitovirheestä. 

Kun olin jo totutellut ajatukseen, että varsani jalat vaativat leikkauksen ollakseen terveet, kirurgi palasi ja halusi näyttää röntgenkuvista vielä jotain.

Kirurgi osoitti Albertin kinnerkuvaa ja sanoi "It's a little nokka". Hän korosti, että epäkuranttius on häviävän pieni, mutta myönsi, että eihän 1-vuotiaan nivelissä haluaisi nähdä pientäkään feelua. 

Itsehän dramaattisuuteen taipuvaisena punnitsin tässä kohtaa jo sitä, kannattaako näin vikaista elikkoa hengissä pitääkään. Kirurgi ei kuitenkaan nähnyt mitään syytä, miksi ei. Voi olla, että Albert kehittää tulevaisuudessa itselleen kintereeseen nivelrikon, tai voi olla, että nokkamuodostuma jää ikuisesti pelkäksi satunnaiseksi röntgenlöydökseksi. Jos olisi hänen hevosensa, hän leikkaisi ja jatkaisi eteenpäin. Joten niin sitten tehtiin.

Syy draamalleni ei ollut pelkästään jalkaterveydellinen. Olen nimittäin jo pitkään tiennyt, että Albertin henkitorvessa on jotain "epäilyttävää", kuten sen pienempänä tutkinut eläinlääkäri asian ilmaisi. En ole kuitenkaan halunnut siitä blogissa puhua ennen kuin tiedän, mikä tilanne todella on ja miten itse asiaan suhtaudun. 

Klinikalle varasin ajan sillä ajatuksella, että Albert siellä nukutetaan. Anestesiaa edeltävien tutkimusten löydökset ratkaisisivat, heräisikö se. 

 Ja kyllähän Albert heräsi. 

Tähystyksessä ilmeni, että henkitorvi tosiaan on sydämen ohituskohdassa hieman kapea. Poikkeama on kuitenkin niin lievä, että se eläinlääkärien mukaan osuu normaalin vaihteluvälin sisään. Monen terveenkin hevosen sydän painaa henkitorvea hiukan soikeaksi.

Summa summarum, Albertilla pitäisi olla ihan hyvät mahikset kasvaa normaaliksi harrastehevoseksi.

Albertilta huollettiin samalla reissulla myös suuvärkki. Piikkejä oli jo aika reilusti. Lisäksi näkyi pientä kariesta, mutta eläinlääkäri arveli sen johtuneen vain siitä, että melko runsaisiin piikkeihin oli jäänyt evästä muhimaan. Seuraamme tilannetta ja vältämme parhaamme mukaan hapanta ja makeaa.

Sudenhampaat suusta poistettiin jo leikkauspöydällä. Mielestäni ne on syytä napata pois alta ennen kuin rupeaa tekemään mitään kuolaimen välityksellä. Ihan turhaa ottaa sitä riskiä, että kuolaimista tulee sudenhampaiden takia varsalle ikävä  juttu, joka sattuu suuhun.

Kuolainhommien takia sudenhampaiden poisto ei loppujen lopuksi olisi Albertin tapauksessa ollut kovin kiireellistä. Eläinlääkäri (kuolainasioihin perehtynyt Mirjami Miettinen) oli nimittäin mitannut Albertin suun ihan pyytämättä - ja se kuulemma oli pienin, mitä hän on ikinä nähnyt. Semmoinen ennätysponi minulla!

Kuolaimelle on suussa tilaa vain 1,2 cm, mikä on suunnilleen sama tila kuin se, mikä suussa pitäisi olla kuolaimen lisäksi. Eli mitään kuolainta ei Albertin suuhun tällä hetkellä mahdu. Lisäksi harjanne, jonka päälle kuolain hevosella tulee, on Albertilla hyvin kapea eli se on luonnostaan erittäin herkkä kuolaimelle.

Koska Albert on vasta lapsi, sen suu voi vielä kasvaa. Silti sopivan kuolaimen löytyminen sille saattaa olla yhtä iisipiisi projekti kuin satulan löytäminen Ruusa-ponille. Täytyy vain toivoa, että Albert toimii kuolaimettomalla.

Pikku potilas perjantaina toipumassa hammashuollosta. Puhelinlaatu oli tavallistakin laaduttomampi.

Koska mikään ei mene näillä koordinaateilla kuin Strömsössä, Albertille nousi jo leikkausta seuraavana päivänä 40 asteen kuume. Kun sillä ei ollut tulehduksen merkkejä ja kuume lauantaina oli jo laskenut, eläinlääkärit halusivat kotiuttaa varsan. No, tänään sillä oli sitten taas kuume, 39,6 astetta.

Ruunaushaavasta kuume tuskin tulee, koska se on siisti. Jos tulehdus olisi nivelissä, Albert kuulemma ontuisi käynnissäkin, mutta se kävelee erittäin hyvin. Vaihtoehdot ovat siis ihan vaan nukutuksen jälkilämpö ja joku pöpö.

Toivotaan, että Albert ei olisi tuonut klinikalta kotiin mitään kovin vaarallista tautia! Toistaiseksi se ei ole kovin sairaan oloinen, joten toivotaan parasta.

Nyt peukut pystyyn, että kuume katoaa ja toipuminen sujuu muutenkin hyvin.

Ensimmäiset kaksi viikkoa Albertin pitää olla karsinalevossa, mutta sain luvan laittaa myös karsinan kokoiseen tarhaan, kunhan siellä ei ole mutaa. Että saisi vähän raitista ilmaakin. Tämä olisi sikälikin kiva, että seuraneidiksi omistussuhteen vuoksi joutuneen Ruusan keuhkot eivät oikein kestäisi kahta viikkoa sisällä. Eikä kyllä pääkään.

Vaikka edessä on pitkä kuntoutus, olen onnellinen, että sain nuoremman kullannuppuni taas "kotiin", missä voin pusutella sitä joka päivä. Kunhan nyt vaan loppu menisi niin kuin kuuluu.

P.S. Albert käveli molemmissa päissä traileriin kuin vanha tekijä ja matkusti remuamatta! Klinikalla hetkeksi pysähtyi puoliväliin miettimään, mutta tallusti sitten sisään. Ehkä Albertista sittenkin tulee ihan hyvä matkustaja. Kyllä rauhallinen kaveri tekee ihmeitä - kaiken huipuksi sellainen löytyi paluumatkalle sittenkin omalta tallilta.

Mitä kuuluu Ruusalle ja Ruusan jaloille

Tämän päivän ohjelmassa: uusi jakso sarjaamme Ruusa-ponin potilaskertomuksia. Viime jaksohan päättyi hämmennyksen tilaan, kun tuhannen euron kantamisesta naapurin klinikkaeläinlääkärille ei jäänyt käteen diagnoosia. 

Se hyöty klinikkareissuista kuitenkin oli, että Ruusa-ponin kengityksen suunnitteluun saatiin kavioammattilaisen lisäksi mukaan toinenkin jalkaosaston asiantuntija. Käytännön toteutukseen päästiin noin viikko klinikkakäynnistä, eli nelisen viikkoa sitten. 

Pedikyyrissä kaviot viilattiin viimeisen päälle suoraan ja niitä myös lyhennettiin reiluhkosti. Viilauksen päälle naulattiin etusiin nahkapohjalliset, joiden alle vielä sujautettiin silikonipehmuste. Kaviobalanssi näytti ainakin poninomistajan silmään erittäin hyvältä (valitettavasti olen unohtanut ottaa kuvan tuoreesta tilanteesta).

Tästä kuvasta oli edustavampikin versio, mutta jostain syystä se ei ole tarttunut mukaan, kun olen siirtänyt kuvia toiselta koneelta. Mutta jännästi silloin kun poni on ryhdikkäänä, en näytä sen selässä juurikaan isolta. 

Varmuuden vuoksi annoin ponille vielä viikon verran vapaata, että se saisi totutella kavioiden uuteen asentoon ilman lisätehtäviä. 

Ja kuinkas sitten kävikään? En tiedä, uskallanko edes kirjoittaa. Liikkumistapa nimittäin muuttui heti. 

Ruusa-poni on liikkunut puhtaasti, sen askel on taas ainakin ajoittain venynyt ja se on kävellyt ilmeisen kivutta myös kovemmalla pohjalla. Lisäksi poni on tarvinnut taannoista lyhyempää harkinta-aikaa kuolaimen ottamiselle suuhun.

Monttukamaa vai ei -pohdinta on ollut jonkinlaisella tauolla. Toki se edelleen takaraivossa vähän kolkuttelee, mutta milloinpa ei.

Etujalan liike näyttää ainakin välillä ihan kivalta.

Tässä reilun kolmen viikon aikana olen lisännyt tamman lukujärjestykseen vähitellen lisää ohjattua liikuntaa. Edelleen on menty lähinnä käyntiä ja vähän ravia. Paitsi sillä kerralla, kun päädyin selkään asti. Tämän postauksen ratsastuskuvat ovat siis viime viikon tiistailta.

Ratsastuskerta ei mennyt ihan niin kivasti kuin pari edellistä, mutta tähän saattoivat vaikuttaa näkemyserot alkuverryttelyn laadusta. Oma käsitykseni oli, että ponikaruselli pyörähtäisi molempiin suuntiin vain muutaman kierroksen. Ruusan käsitys oli, että mennään liinassa minuuttitolkulla kiitopukkilaukkaa. Tosi terveellistä jalkatoipilaalle!

Sattuuhan näitä, mutta sattuneesta syystä kevyen käytön ponilla ei itse ratsuhommiin enää ollut kovinkaan paljon paukkuja jäljellä.

Väsyneenäkin poni tulkitsee mielellään pohjeavun laukkapyynnöksi.

Mainitun humputtelun jälkeen ratsastus on ainakin hetken tauolla, koska en tahdo ottaa mitään kipeytymisriskiä. 

Maanantaina Ruusan on nimittäin tarkoitus esiintyä Hippoksen tuomareille Sipoossa! Jännittää mahdottomasti. Lähinnä jännittää se, millaista liikettä poni jalostusarvostelussa esittää. 

Eniten jännittävät ihan kaikki askellajit. Laukkaa emme ole alkuverryttelyn lisäksi juuri harjoitelleet siinä pelossa, että etujalat rasittuvat liikaa. Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, ponin etu- ja takajaloilla on viime aikoina ollut erimielisyyksiä siitä, mitä laukkaa oli tarkoitus mennä. Toivotaan että Ruusa vapaammassa juoksennassa pysyisi paremmin tahdissa. 

Onnistuneiden hetkien lisäksi laitan tähän nyt myös vähän vähemmän onnistuneita, ettei tulisi annettua liian ruusuista kuvaa Ruusa-ponin koulutustasosta. (Saati oman istunnan alennustilasta.) Alkeiskurssilta päivää! Se kuitenkin on parin viime ratsastuskerran kuvissa ilahduttanut, että niissä ei juuri ole sellaisia otoksia, joissa poni olisi pudottanut selän alas. Alkaa siis vissiin olemaan jotain lihaksen tapaistakin rangan kyljessä.  

Laukkaprobleema voi olla oire jostain vakavasta. Tai se voi liittyä esimerkiksi sellaiseen asiaan, että ponilla oli jonkin aikaa melko tiukka peba. Sormituntuma muistutti enemmän puuta kuin lihaskudosta. 

Ihmettelin aikani, mikä mättää ja pitääkö soittaa hätäpuhelu hierojalle. Sitten tajusin, että klinikkareissun jälkeen poni oli viikon yöt sisällä ja päivät pikkutarhassa ilman jumppaa. Kyllähän semmoinen nyt vetää kenet tahansa vähän takakireäksi.

Nyt ovat jumppa ja pihattoelämä tehneet tehtävänsä eli lihaksissa on taas liikettä.

Uusista kuvista loppuivat julkaisukelpoiset kesken, mutta löytyi vielä tällainen otos sitä edelliseltä kerralta. 

Takaisin näyttelyyn. Siellä Ruusa nähdään vain kolmiouralla ja irtojuoksutuksessa. Käyttökokeeseen emme osallistu, kun ei ole pakko. 

En näe mitään lisäarvoa sillä, että poni menee sinne kipittämään nurinniskoin. Todennäköisyys sellaiselle on aika suuri, kun puskaponin vieraissa paikoissa tekemät ns. oikeat työt rajoittuvat muutamaan vierailuun naapuritallin kentälle. Siitä toiminnasta on rento suorittaminen ollut aika kaukana. 

Huomenna pitäisi saada poni puhtaaksi. En tiedä, miten se näissä semiarktisissa olosuhteissa onnistuu, kun ei ole lämmintä pesupaikkaa.

Yksi kivi sentään vierähti sydämeltä, kun luottokengittäjämme kisälli kävi perjantaina viilaamassa ponnyn kaviot paraatikuntoon. Nelisen viikkoa kengityksestä kavio nimittäin roikkui jo osittain kengän yli.

Kengitystä ei kuitenkaan avattu, vaan ylimääräiset lärpäkkeet hiottiin ulkopuolelta. Ja taas näyttää ihan hyvältä. Enpä olisi tätäkään itse keksinyt. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uusia kikkoja!

P.S. Laatuponeistakin on tulossa tekstiä kuvineen, kunhan saan kuvat käsiteltyä.

Menovinkki viikonlopulle: taas laatuponeillaan!

Kaipaatko jotain tekemistä viikonloppuusi, muttet ole varma, mitä? Älä mieti enää, vaan lähde Hämeenlinnan Aulangolle. Siellä nähdään taas tänä viikonloppuna laatuponeja tositoimissa! 

Viime vuoden Junior Champion, welsh B Vliedberg Farley.

Tiedostan toistavani itseäni, mutta Laatuponikilpailu vaan on ihan paras ponitapahtuma. Näkee hienoja nuoria poneja monipuolisissa hommissa ja voi samalla nauttia rennosta tunnelmasta. Ja Aulangon ratsastuskoululla homma toimii. 

Lauantaina geimit alkavat kello 10.30 ja jatkunevat jonnekin 18.30 saakka. Estradilla on ennakkotietojen mukaan 34 ponia. Lauantaina siis 2 - 3-vuotiaat esittelevät tuomaristolle hyppytaitojaan irtohypytyskujassa ja liikkeitään siinä ohessa.

Sunnuntaina ensimmäinen esteratsastuskoe starttaa jo kello 9 ja viimeinen askellajitesti päättynee vasta kymmenisen tuntia myöhemmin. Sunnuntainakin kisailee sellaiset 30 ponia. Nämä 4 - 5-vuotiaat esiintyvät siis kaikki ratsain ja ne voivat suorittaa joko koulu- tai estekokeen, tai sitten molemmat. Edit. Kuten Raipe asianmukaisesti kommenttikentässä huomauttaa, osa poneista esiintyy ajaen.

Näkemistä ja jännitettävää siis riittää. Ponilistat on jo julkaistu tapahtuman Facebook-sivuilla.

Viime vuoden este- ja kouluvoittaja, ratsuponi Melvin As.

Jos blogin aiemmat Laatuponikisaraportit kiinnostavat, niin tässä linkit:

2017

2016

2015

Moka on mahdollisuus ja muita hevosenkoulutuksen perusperiaatteita

Sanotaan, että itse tekemällä saa sellaisen hevosen kuin haluaa. Minusta asia on ennemminkin niin, että itse tekemällä saa sellaisen kuin ansaitsee. (Tai, kuten eräs kaveri sanoi, itse tekemällä saa sellaisen kuin sattuu tulemaan.)

Ruusa on syntynyt perinteiseen karsinatalliin, jossa tallin säännöt asettivat reunaehtoja koulutuksen etenemiselle. Albertin sen sijaan olen saanut kouluttaa alusta asti ihan itse ja juuri niin kuin olen tykännyt.

Jo aikaa sitten minulta pyydettiin lisää tietoa siitä, kuinka tämä koulutus on tapahtunut. Toive oletettavasti oli käytännölle, mutta aloitetaan silti periaatteista. Olen jo vähän kirjoittanutkin aiheesta (Onko varsan (riimu)opetus väistämättä painia), mutta alempana vähän tarkempi selostus aiheesta. 

Vaikka hevonen reagoisi eri tavalla kuin ajattelit, kannattaa noudattaa brittihovin neuvoa stay calm and carry on. Kuva on vuodelta 2013.

En ole hirttäytynyt mihinkään yhteen koulutustyyliin, vaan poiminut kirsikoita monista kakuista.

Vahvana pohjana on kuitenkin operantti koulutus eli opetettava asia pilkotaan pieniin palasiin, oikeasta vastauksesta palkitaan ja väärästä vastauksesta pääsääntöisesti ei seuraa mitään (edit. tilanteissa, joissa hevosen käytös on potentiaalisesti vaarallista, kuitenkin käytän myös sanktioita). Sillä viisiin sitten kivutaan oppimisen portaita askelma kerrallaan, kunnes lopulta voidaan todeta, että poni osaa sen mitä haluttiin (ja jatkaa siitä seuraavaan kehitystehtävään).

Palastelutekniikan olen alun perin oppinut lh-kouluttajalta, joka auttoi minut Ruusan ajo-opetuksen alkuun (ja jonka opeista sai tämä blogikin alkunsa). Aluksi kapinoin, miksi pitää tehdä niin vaikeasti. Sittemmin olen todennut, että pienin askelin etenemällä päämäärään pääsee loppujen lopuksi nopeimmin, varmimmin ja turvallisimmin. Jopa täysi amatööri onnistuu!

On kuitenkin huomautettava, että myös tässä koulutustavassa onnistumiseen tarvitaan jonkin verran hevosenlukutaitoa.

Toivotunlainen mielentila. Tämäkin kuva taitaa olla vuodelta 2013.

Tärkeintä on mielentila.

Koulutus etenee toivotusti vain, jos hevonen pysyy koko ajan rentona. Se saa korkeintaan hiukan huolestua. Jos se sen sijaan esimerkiksi yhtäkkiä nostaa päätään, on parasta vähän helpottaa tehtävää.

Jos ensimmäisistä harjoituskerroista jää hyvä mieli, hevonen yhdistää samaan toimintaan jatkossakin hyvän olon. Hevonen muistaa tunteen. Siksi namikoulutus on niin tehokasta (ks. seuraava kohta).

Samahan pätee tietysti toisinkinpäin eli hermostuneessa mielentilassa koulutettu hevonen on tulevaisuudessakin opittua toistaessaan kiihtynyt. Tai, jos hevonen suorastaan pelkää, se ei opi muuta kuin yhdistämään pelon kyseiseen tilanteeseen. Sellaisen korjaaminen jälkikäteen on vaikeaa - siksi Anna Kärkkäinenkin korosti jokusen vuoden takaisella kurssillaan, että sisäänratsastus on ratsutuksen tärkein vaihe (kannattaa lukea linkitetty kurssiraportti, jos et ole vielä niin tehnyt).

Tässä semmoinen sisäänratsastettava, joka tapailee ensimmäisiä ravejaan ratsastajan kanssa. Onnistui ihan hyvin, vaikka täti itsepintaisesti halusi tehdä tämän tärkeän vaiheen itse. Ja sittemmin onnistui sössimään tämän hyvyyden pitkäksi aikaa.

Seuraavaan vaiheeseen voi siirtyä, kun polle pysyy edellisessä vaiheessa jokusen toiston ajan rentona ja luottavaisena.

Tuire Kaimion Hevosen kanssa -kirjassa on muistaakseni määritelty ihan numeroina, monenko toiston pitää onnistua, että tehtävää voi vaikeuttaa. Itse olen kuitenkin edennyt ihan perstuntumalta ja palannut sitten taaksepäin, jos olen huomannut, että poni ei ollutkaan valmis seuraavaan vaiheeseen. 

Kun kouluttaa maastakäsin perusjuttuja, hevosen kannattaa antaa olla harjoitusten aikana vapaana. Silloin se voi poistua paikalta, jos alkaa ahdistaa. Jos se käyttää tätä mahdollisuutta, olet joko ylittänyt ahdistuskynnyksen tai tylsistyttänyt eläimen.

Vapaana työskennellessä on se hyvä puoli, että siinä todennäköisyys sille, että ns. pilaat hevosen, on aika pieni. Lisäksi kun hommasta on pakko tehdä hevoselle motivoivaa, sen motivaatio ihmisen kanssa toimimiseen - tadaa - kasvaa.

Parivuotiaan Ruusan kuolainkoulutusta toivotunlaisessa mielentilassa. Jos haluat tietää, miten ponin voi kouluttaa ottamaan kuolaimet itse suuhunsa, lue tästä.

Huomautus kaltaisilleni keskittymisenaikaisista hengityskatkoksista kärsiville: Muista myös itse hengittää harjoitusten aikana!

Itsehän jonkin aikaa ihmettelin, miksi Albert ei tahtonut oikein rentoutua riimuharjoituksissa, kunnes tajusin pidättäneeni hengitystä. Varsa tietysti tulkitsi, että nyt on jännä tilanne päällä. Joskus hevosen jännitykseen siis auttaa ihan vaan se, että itse vetää syvään henkeä ja puhaltaa ilman rennosti ulos. (Toimii myös muissa kuin varsinaisissa koulutustilanteissa.)

Hevonen määrittää palkkion.

Kaikki hevosen kouluttaminenhan, tyylistä riippumatta, perustuu siihen, että ihmisen toivomasta käytöksestä tehdään hevoselle kannattavaa.

Minimimotivaattori on tietysti se, että paine poistuu, kun hevonen tekee oikein. Itse kuitenkin kuulun koulukuntaan, jonka mielestä hevosen sitouttaminen työhönsä onnistuu parhaiten, kun kopioi palkkauslinjan suuryritysten johtajasopimuksista. Koulutuskielellä sanottuna bonusten maksaminen tarkoittaa tietysti positiivista vahvistetta eli sitä, että yhtälöön lisätään jotain, mitä hevosen mieli halajaa. (Edit. käytän toki paljon myös negatiivista vahvistetta eli paineen poistamista.)

Minna Tallberg kirjoitti eri palkitsemistapojen vaikutuksista hevosen motivaatioon jokin aika sitten mielestäni niin hyvin, että en ala asiaa toistamaan. Suosittelen siis lukemaan aiheesta hänen kirjoituksensa.

Kun on päättänyt käyttää koulutuksessa positiivista vahvistetta, seuraava kysymys on tietysti, että mikä se palkkio sitten on.

Niin kovasti kun haluaisinkin, en voi määrätä, että vaikkapa rapsutus on hevoselle palkinto. Vain hevonen voi päättää, mikä sitä palkitsee. Toki vahvisteen laatu voi myös riippua tilanteesta. Esim. eräs Ruusa-poni inhoaa seistä paikoillaan, joten tätä asiaa harjoitellessa sille on palkinto päästä lähtemään liikkeelle.

Ruusa motivoituu eniten herkuista. Niitä voi helposti käyttää selästäkin käsin.

Oman empiirisen kokemukseni perusteella melko yleispätevä vahviste on kuitenkin herkkupala. 

Tehokkainta koulutus on, jos herkku seuraa jotain tiettyä ääntä. Koska naksutinkoulutus on ollut minulle jostain syystä kova pala niellä, olen Ruusan kanssa käyttänyt ihan vaan sanaa hyvä.

Albertin kanssa olen kuitenkin jo taipunut naksuttelemaan. Ja voin kertoa, että homma on sen jälkeen edennyt ns. nextille levelille. En ole tehokkaampaa koulutustapaa löytänyt! Monet sellaisetkin asiat, joita ei Albertille ole pakolla saatu tehtyä useammankaan ihmisen voimin (esim. Domosedan-geelin laitto kielen alle), pystyn naksuttelun avulla tekemään itsekseni ja aivan yhteisymmärryksessä varsan kanssa.

Naksautuksen (tai vihellyksen, tai mitä nyt käyttääkin) hyviä puolia on sen selkeä erottuvuus, eli sitä ei kuulu missään muussa tilanteessa, ja neutraalius: esimerkiksi hyvä-sana voi tahtomattamme latautua vääränlaisillakin tunteilla, jos koulutustapahtumaan vaikkapa liittyy turhautumista.

Olen naksutellut ihan vaan kielellä. En ole kovinkaan taitava muodostamaan erilaisia ääniä suullani, joten myönnettäköön, että ääni ei kuulosta joka kerta samalta. Mutta ainakin Albertille tuntuu riittävän, että naksu toistuu suunnilleen samankaltaisena.

Varsan kannattaa antaa olla vapaana, kun sitä kouluttaa. Tässä on yhtä aikaa menossa koulutus (päähän ja niskaan koskeminen riimutusta ennakoiden) ja ihan vaan hellittely. Huomautan, että etenkin varsan kanssa ihan aina sitä käsitellessä pitää miettiä omaa käytöstään siitä näkökulmasta, että mitä varsa siitä oppii. Koska joka käsittelykerralla se joka tapauksessa oppii jotain. 

Ajoitus ratkaisee.

Laitan tämänkin mukaan, vaikka ajoituksen tärkeys nyt varmaan on kaikille edes vähän harrastaneille hevosihmisille itsestäänselvyys.

Se, millä tavalla hevoselta pyytää asioita, on vähemmän tärkeää kuin se, millä hetkellä paine poistuu ja mahdollinen naksu naksahtaa.

Varsinkin koulutuksen alussa on tärkeää palkita jo siitä, että hevonen ajattelee oikeaan suuntaan eli harkitsee ratkaisevansa käsillä olevan pulman (paine) ihmisen toivomalla reaktiolla.

Eli jos vaikka kouluttaa hevosta liikkumaan, kun riimusta tulee sen niskaan painetta, pitää aluksi palkita ihan vaan siitä, että hevonen ajattelee oikeaan suuntaan. Ja toisaalta jos opettaa paikoillaan seisomista, jossain vaiheessa ei enää riitä, että hevosen jalat ovat paikoillaan, jos se edelleen ajattelee liikkumista.

Hitostako minä voin tietää, mitä se ajattelee, protestoin aikoinaan, kun lh-open kanssa näitä juttuja aloittelin. No, tässä tullaan siihen alussa mainittuun hevosenlukutaitoon. En osaa sitä selittää, mutta sen vaan näkee hevosen olemuksesta. Jos joku osaa pukea asian sanoiksi, esimerkiksi kommenttikentässä on tilaa.

Kuvan ponit liittyvät vahvasti aiheeseen.

Älä pelkää virheitä.

Jos et ole rutinoitunut varsankouluttaja niin todennäköisesti jossain vaiheessa teet harjoituksia liian pitkään, etenet liian nopeasti tai muuten vaan tyrit.

Ei ole kuitenkaan syytä hätääntyä tahi jäädä vellomaan itsesyytöksissä!

Varsa - tai aikuisempikaan hevoseläin - ei traumatisoidu pienistä virheistä, eikä yleensä isommistakaan. Tietystikin mitä nopeaoppisempi eläin on, sitä nopeammin se oppii myös ei-toivotun toimintatavan. (Welshinponin kyseessä ollessa tähän tarvitaan kokemukseni mukaan noin yksi toisto.) Mutta sitten vain korjaillaan, ei se sen vaarallisempaa (yleensä) ole.

Moka on mahdollisuus, toisteli aiemmin mainittu lh-opemme aina. Perfektionismiin taipuvaisena en silloin vielä ihan kyennyt sisäistämään ajatusta, mutta nyt vuosia myöhemmin voin jo olla samaa mieltä.

Mokasta oppii, ehkä paremmin kuin mistään muusta. Myös hevonen tekee virheitä ja oppii niistä. Sitä paitsi hevonen antaa yllättävän paljon virheitä ihmiselle anteeksi. Omat ponini ovat siitä eläviä esimerkkejä.