Miten voi olla niin vaikea löytää satulaa, ja missä välissä niistä tuli niin kalliita?

Kun jokunen kuukausi sitten ryhdyin taas säännöllisluonteisesti ratsastamaan Ruusalla, aloin aika lailla välittömästi kaivata tekemiseemme kunnon varusteita. Tai oikeastaan vain sitä yhtä ja tärkeintä, eli oikeaa rungollista satulaa. Sellaista, joka tarjoaisi ratsastajan huteralle istunnalle jonkinlaista tukea ja ennen kaikkea jakaisi tädin elopainon tasaisemmin ponin selkään.

Keväällä siis uudelleenaktivoiduin paitsi ratsastuksessa, myös satulan etsimisessä. Aktiivisuus ei kuitenkaan toistaiseksi ole johtanut siihen, että istuisin karvareuhkan sijaan nahkapenkissä (etsintää hiukan hidasti sekin, etten ennen elokuuta häntäluuvamman takia pystynyt istumaan oikeassa satulassa). 

Jos olisin arvannut, miten vaikeaa on löytää kaltaisellemme ratsukolle satulaa, olisin ehkä jättänyt Ruusan emän astuttamatta tai ainakin astuttanut sen isommalla oriilla! No, ei nyt ehkä ihan, mutta turhautumisen aste alkaa paukkua yli kaikista asteikoista. (Edit. Olemme siis etsineet satulaa siitä lähtien kun aloin ratsastaa Ruusalla eli sellaiset 4,5 vuotta.)

Tuoreiden ratsastuskuvien puutteessa vuoden vanha kuva. Aika jännittyneen näköistä menoa. Mutta kiva tausta.

Yksi syy turhaumaan ovat satuloiden hinnat. Silloin, kun etsin G-ponille satulaa, tuhat euroa oli aivan pätevä budjetti. Nyt, alle kymmenen vuotta myöhemmin, kaksi tonniakaan ei tahdo olla realistinen! Mitä hittoa! 

Tosin on sanottava, ettei sillä tonnilla G:llekään satulaa löytynyt, olisi pitänyt investoida mittatilauspenkkiin. Koska kyseessä oli jo päälle 20-vuotias kevyen käytön pikkuponi, jolla oli hyvin omalaatuinen notkoselkä valtavalla sä'ällä, jätin mittatilaukset tekemättä. Vuoden satulanmetsästyksen (ja yhden noin tonnin virheostoksen) jälkeen tyydyin ostamaan rungottoman satulan. Eikä se selkä kyllä sitten kauan kestänytkään. 

Niin tai näin, nykyään jopa jostain Wintecistä, joka ennen oli köyhisten pelastus, pyydetään uutena parhaimmillaan päälle tuhatta euroa. 

Ei siinä mitään, ostaisin kyllä ihan mielelläni vaikka sen päälle tonnin Wintecin, jos se vain ponilleni istuisi. Mutta miksi (poni)satuloihin tehdään niin hitokseen pitkät paneelit, vaikka ihan isot hevosetkin ovat kaiketi lyhentyneet sitten armeijasatuloiden kultakauden? 15-tuumaisellakin Wintecin ponisatulalla on mittaa noin 40 cm, kun oman ponini selässä on paneeleille sijoitustilaa noin 35 cm. 

16-tuumainen Sydney Dressage oli hieman pitkä sekin - muuten aika lähellä istuvaa. (Kuvassa se on liian edessä ja ehkä siksi näyttää niin takapainoiselta.

Ja siinähän se ongelman ydin tulikin mainittua. Vaikka Ruusalla on varsin pitkä runko, kylkiluita on selkärangan tueksi siunaantunut vain hyvin lyhyelle matkalle. Loppu on loputonta lannerankaa.

Suurin osa 15-tuumaisistakin satuloista on auttamatta liian pitkiä.

Tähän kun yhdistetään ratsastaja, joka maamme aikuisväestöön suhteutettuna voi olla lyhyt, mutta ponin satulansijaan verrattuna pitkä, saadaan satulanmyyjät tarjoamaan ei-oota. (Testattu: Satula.com, Hipposport ja yksi kiertävä kauppias, jonka nimeä on muista, sekä kysytty muutamalta muulta, jotka ovat ponia näkemättä kohautelleet olkiaan.) 

Tässä kaikki, mitä Hipposportilla oli tarjota, ja tämänkin saamiseen meni noin vuosi. 15-tuumainen Barclay & co eli entinen Cliff Barnsby. Kokeilin kahdesti, toisella kerralla poni lakkasi laukkaamasta. Kuva on otettu syksyllä 2016. On se ollut lihakseton rimpula!

Likipitäen kaikki mahdolliset myynnistä löytämäni pikkusatulat on koluttu läpi. Jopa Hööksin halpissatulaa on sovitettu. Mikään ei istu! (Hööksin satulaa kiitämme kuitenkin riittävän lyhyistä paneeleista.)

Useimmissa satuloissa istuvuus tökkää jo ihan siihen paneelien pituuteen. Ja vaikka oma ahterini 15-tuumaiseen mahtuukin, kun nostan jalan jalustimeen, 42-senttinen (mitattu) reisi linkoaa painopisteen niille loppupään tuumille eli sinne, missä kantokykyä on vähiten.

Toki Ruusalla nyt on myös taakse nouseva selkä, leveä selkäranka ja pikkuponiksi ihan mukavasti säkää. Emme kuitenkaan ole oikein edes ehtineet näistä ongelmista (eikun sori, haasteista) kärsimisen pariin, kun yhtä tai kahta lukuun ottamatta kaikki satulat ovat tökänneet jo paneelien pituuteen.

Otetaanpa vaikka tähän väliin sikermä, jossa on pieni otos jo kokeilluista satuloista.

Ensimmäinen satulakokeilu, 15-tuumainen Prestige Pony: muuten hyvä, mutta aivan liian pitkä.

15-tuumainen Tekna: aivan liian pitkä ja muutenkin ihan vääränlainen.

16-tuumainen Presence Passion, jonka itse asiassa ostin, mutta myöhemmin osteopaatin avustuksella ymmärsin sen paneelit liian pitkiksi eikä se muutenkaan ihan istunut. Paneelit ovat 38 cm. (Tämä on mahtava edullisemman hintaluokan satula, voin rahapulassani siitä muutamalla satasella luopuakin jos joku on kiinnostunut.)

16-tuumainen Presence Passion, tämäkin liian pitkä ja jäi vähän takapainoiseksi.

Käytännössä ainoa mahdollisuutemme on jonkinlainen mittatilaussatula. 

Esimerkiksi Henri de Riveliä saisi kuulemma 35-senttisillä paneeleilla. Hinta olisi jotain 2600 euroa. Ensin ajattelin, etten ikinä laita tuollaista summaa satulaan ponille, jonka selviytyminen elämässä eteenpäin on pysyväisluonteisesti vähän kysymysmerkki. Eihän kallista satulaa saa edes myytyä edelleen, kun eivät nuo halvemmatkaan virheostokset ole tehneet kauppaansa.

Vaihtoehtoja kartoitettuani Hdr kuitenkin alkoi vähitellen vaikuttaa peräti edulliselta. Niinpä aloin lämmetä sellaisen hankinnalle, jos se vain sopisi.

Voisi ajatella, että sopimistarkastelu olisi helpohko suorittaa ihan vain kokeilemalla. Mutta pikkusatuloitapa ei ole myyjällä valmiina, ja jos tilaa uuden, se on pakko ostaa. En todellakaan osta satulaa, jonka hinta on enemmän kuin kuukauden nettopalkkani, saamatta edes sovittaa ennen ostopäätöstä!

Myyjä lupasi palata asiaan, jos hänelle tulee lyhyehkö sovitussatula. En ehkä pidätä hengitystä sitä odotellessa.

Tämäkin kuva on viime syksyltä. Näitä kuvia katsoessani yllätyn aina, että en näytä niissä Ruusan selkään kovin isolta.

No, entäs ne muut vaihtoehdot? Jo aiemmin olen maininnut satulasepän, jota jututin Horse and Rider in motion -tapahtumassa. Hän arveli, että Meyer-merkkisestä ponisatulasta saisi muokattua riittävän lyhyen Ruusan selkään. Eikä maksaisi kuin 3000 euroa!

Asia jäi hautumaan, ja jatkaa samoissa puuhissa edelleen.

Kolmas mahdollinen vaihtoehto tällä hetkellä olisi täysmittatilaussatula Custom-merkiltä (Wowia ei kuulemma saa tarpeeksi lyhyenä).

Customin oli omalleen teettänyt eräs kanssakärsijä, joka myös omistaa tällaisen miniselkäisen B-welshin. Hänen ostamansa satula on kuulemma huippu - ja niin on kyllä hintakin, jotain 3600 euroa.

Tilanteidemme välillä on se ero, että hänen poninsa on terve ja käyttökuntoinen. Kyllä minäkin voisin ostaa kalliin satulan, jos pääsisin sillä suhteellisella varmuudella myös ratsastamaan muutakin kuin puolen tunnin maastoköpöttelyjä.

Panin Custominkin silti harkintaan. Etenkin, kun mainittu satulanomistaja lupasi lainata omaansa hetkeksi, että saan kokeilla satulaa Ruusalle ja ratsastaakin sillä, jos se vain riittävästi sopii. Miettikää, miten mahtavia ihmisiä on olemassa! Satulan hinnasta huolimatta aion kyllä tarttua tähän tarjoukseen. Asiaa on hidastanut vuoroin oman häntäluuni tilanne ja vuoroin Ruusan ajoittainen oireilu. 

Tämmöiseen selkään pitäisi penkki löytyä. Kuva: Satu Pitkänen

Joka tapauksessa ongelmani tiivistyy tähän pohdintaan: pannako kevyen käytön "ehkä kestää, ehkä ei" -ponin satulaan melkein parin tilin verran fyffeä vai rasittaako sen selkää ja omaa jaksamista jatkossakin karvasatulalla? Kumpikaan vaihtoehto ei vetoa sen enempää järkeen kuin tunteisiinkaan.

En voi ymmärtää, miten vaihtoehtoja voi olla näin vähän, kun lyhytselkäisiä poneja on hevosmaailma väärällään! Jo ihan Ruusan rotutovereissakin tulee mieleen iso liuta. Eikä niille kaikille riitä ratsastajiksi sellaisia max. 150-senttisiä mini-ihmisiä.

Kyllähän satula varmaan löytyisi, jos olisin valmis tinkimään joko omasta ratsastuksestani tai siitä, että paneelit mahtuvat kylkiluiden tukemalle selänosalle. Mutta kun en ole. Liian pitkässä satulassa menisivät rahatkin aivan hukkaan, koska sellainen saa Ruusan hyvin nopeasti oireilemaan - ja oireilu saattaa hyvinkin palauttaa tädin kirjaimellisesti maan pinnalle. Ratsastuksen lopettaminenkaan ei ajatuksena kiehdo.

Jos jollakulla sattuisi olemaan leveä käytetty satula, jossa paneelit olisivat 35-senttiset mutta istuin vähintään 15 tuumaa, nyt olisi aika potentiaalinen ostaja tarjolla! Varsinkin, jos hinta on alle kaksi tonnia. Tai jos vaikka jollain olisi lainata/vuokrata tuollaista Henri de Riveliä testiratsastukselle, olisi hienoa saada tietää, sopisiko se meille. Olemme epätoivoisia!

Varmuuden vuoksi olen kuitenkin aloittanut plan B:n valmistelun:

Nyt on laatua! Eli Laatuponiraportti sunnuntailta

Blogin lukijat ovat varmaankin jo tottuneet siihen, että tapahtumaraportit ilmestyvät tänne aina vähän viipeellä, eikä tämänvuotinen Laatuponikilpailu ole poikkeus. Tämähän on suorastaan kelpoa, että hienoisesti alle kaksi viikkoa meni. Nyt kuitenkin tämä toinen osa!

Albertin osuushan jo tuli varsin kattavasti käsiteltyä, mutta en toki malttanut pysytellä poissa kuvioista myöskään sunnuntaina, jolloin areenalla nähtiin 4- ja 5-vuotiaita ratsain tai ajettuna.

Katsojahommassa kävi niin, etten viitsinyt varmistaa, alkoiko tapahtuma sunnuntaina samaan aikaan kuin lauantaina (ei alkanut) ja missasin siksi 4-vuotiaiden hyppelöt kokonaan. Joten sitä kilpailun osaa ei tämä raportti käsittele, mutta silminnäkijöiden mukaan meno ei siellä pahemmin poikennut loppupäivästä. Eikä ihme, sillä pitkälti samat ponit siellä esiintyivät kuin 4-vuotiaiden askellajikokeessakin. Vain pari poniyksilöä jäi kokonaan näkemättä.

Askellajiluokka on hiukan esteitä suositumpi: 4-vuotiaita oli askellajeissa 7 ja esteillä 5.

Askellajichampionit poseeraamassa.
En ottanut muita champion-poseerauksia, koska a) en ollut lauantaina tarpeeksi pitkään paikalla ja b) sunnuntaina enimmäkseen satoi c) ei ollut pakko. 

Kivaa oli kuten aina!  

Tänä vuonna ilahdutti erityisesti se, että mikään poni ei jäänyt mieleen huonosta käytöksestä. Luonnepuolta saattoi siis hyvinkin kuvailla laatu-sanalla. Toki siellä yksi esim. poistui kouluradalta omatoimisesti ja toinen oli aiheuttaa kolarin, kun esteverryttelyssä pysähtyi tulpaksi heti esteen ylitettyään. Mutta kuka näitä pikkukommelluksia nuorten kanssa laskee.

Wpb-ruuna Goldriver Rhytmic Reynold oli 4-vuotiaiden esteluokan voittaja ja askellajiluokan toinen, ratsastajana Aada Lätti.

WD-ruuna Goldriver Wild Sky, 4-vuotiaiden askellajiluokan neljäs ja esteluokan viides. Ratsastaja Eveliina Havinen.

SRP-ruuna TR Magic Velvet, 4-vuotiaiden askellajien kolmas ja esteiden toinen. Ratsastaja Liisa Sassi-Päkkilä. 

Laatua oli nähtävissä myös ponien valmistelu- ja esitysosastolla.

Kun ensimmäinen 4-vuotiaiden ponien askellajiverryttely alkoi, ponitädillä loksahti leuka. Neljästä ponista kolme (kuvat yllä) oli aivan älyttömän hienoja.

Kuka tahansa niistä olisi voinut voittaa enkä kyennyt sanomaan, mikä niistä oli suosikkini. Mutta eivätpä pystyneet tuomaritkaan niiden välille kovin suuria piste-eroja rakentamaan: kahdella oli askellajipistemääränä 8,267 ja yhdellä 8,200! 

Ratsuponi Minion Verde ja Anna Kärkkäinen. 

4-vuotiaissa suosikkini oli kyllä poni, jota kuolasin jo sen saapuessa rakennearvosteluun. Ja, vähemmän yllättävästi, se loisti myös askellajikokeessa. Ponin laadun lisäksi tähän vaikutti vahvasti se, että selässä istui Anna Kärkkäinen. Kyseinen poni olikin sekä 4-vuotiaiden voittaja että askellajichampion, ratsuponi Minion Verde.

Sekään ei muuten mitään kovin suurta kaulaa seuraaviin rykäissyt: askellajipisteet 8,400 ja yhteiskeskiarvo 8,342, kun kakkosella oli jälkimmäinen 8,226.

Mikä poni! Ja, kiintoisa yksityiskohta, askellajichampion oli toista vuotta putkeen voikko, mikä lisäilahduttaa värin ihailijaa.

WM-ruuna Southern Scallawag ja Krista Nieminen, esteillä 5-vuotiaiden voitto ja championaatti sekä askellajeissa ikäluokan kakkossija.

Esteistähän en niin paljon ymmärrä, mutta siellä ilahdutti suuresti welsh-voitto. Eikä ihan mikä vaan welsh, vaan pienin malli eli mountain-ruuna Southern Scallawag, jolla ratsasti Krista Nieminen.

Kuulostaako tutulta? Ehkä siksi, että viime vuonna askellajit voitti welsh mountain -ruuna, jolla ratsasti Krista Nieminen. 

Montakohan ponia Krista on luotsannut Laatuponi-championiksi tai vähintään luokkavoittoon? Äkkiä tulee mieleen ainakin kolme championaattia ja lisäksi ainakin jokunen luokkavoitto. Myös Anna Kärkkäisellä taitaa olla näitä aika monta.

4-vuotias shettisori Sammalisen Konstantin ja Raisa Takkinen.

Eipä muuten unohdeta ajoponeja. Siellä voittaja mielestäni erottui aivan ylivoimaisesti muista, ja kyllä sen pisteetkin olivat hienot: askellajeista 8,5, kokonaiskeskiarvo 8,488. Kyseessähän oli jalostusori Sammalisen Konstantin, joka liikkui todella hienosti ja tasapainoisesti.

Tässäkin voi kysyä, montakohan championaattia Sammalisen-poneille nimittäin on mennyt näissä karkeloissa. Aika monta!

5-vuotiaiden askellajiluokan voittaja, C-welsh-tamma Cloudberry Swarovski ja Henna Tammi.

Jälleen kerran onnistunut ponitapahtuma ja kisan nimen mukaisia poneja! Yhtään huonoa ponia ei siellä näkynyt ja tunnelma oli hyvä, kuten aina. Eikä voi mitenkään olla hehkuttamatta sitä, että Aulangolla homma aina toimii.

5-vuotias vuonohevostamma Karla Kaptain ja Katri Malin.

5-vuotias c-welsh-tamma Mogårdens Ruby ja Hanna-Leena Ohtonen.

4-vuotias shettis Muffin ja Emmi Manninen.

Tähän päivitykseen valkkasin kuvia voittajista ja loput vähän onnistumisen perusteella. Ensi vuonna taas uusi yritys!

Tämän vuoden kaikki tulokset löytyvät muuten täältä.

Aiemmat laatuponiraportit:
2018
2017
2016
2015

"Hevosta ei voi pakottaa"

Luin Helsingin Sanomista Patrik Kittelin haastattelun. Juttu oli hyvä ja nostan hattua herralle. Hienoa nähdä ammattilainen, joka myöntää virheensä ja kykenee muuttamaan toimintaansa! Soisi muidenkin ottavan mallia.

Mutta piti se Kittelinkin päästää suustaan klassinen lause, jota hevosurheilussa jatkuvasti toistellaan oman toiminnan oikeuttamiseksi. "Hevosta ei voi pakottaa",  tai Kittelin muotoiluna "yhtään hevosta ei voi pakottaa huippukouluratsastukseen, jos ne eivät sitä halua".

Myönnän, että tämä usein eri muodoissa toistuva väite osuu minussa jonkinlaiseen hermokipupisteeseen ja kiihdyn joka kerta.

Onko Kittel siis sitä mieltä, että hänen hevosensa itse halusi liikkua rollkurissa siinä määrin tukalassa tilassa, että kieli sinertyi? Menneinä aikoina hevosia on jopa kuollut ikeensä ääreen - ihanko vapaaehtoisesti punnersivat niin kovasti, että henki lähti? (Edit.jälkimmäinen ei toki liity kouluratsastukseen, ainakaan tietääkseni.)

Kuvan poneja ei ole pakotettu poseeraamaan, tai ainakaan kovin paljon.

"Hevosta ei voi pakottaa" on pelkkää valkopesua ja vastuun välttelyä. Se on tapa välttää oman toiminnan eettinen pohdinta.

Hevosta todellakin VOI PAKOTTAA ja useimpia hevosia vieläpä erittäin helposti. Itse asiassa harvaa eläintä on niin helppo pakottaa kuin hevosta. Tai ainakin harvan eläimen pakottamista on ihmisen niin helppo perustella itselleen kuin hevosen, koska hevonen ei ilmaise epämukavuuttaan esimerkiksi uikuttamalla.

No, toki on niitäkin hevosia, joita ei voi pakottaa ainakaan ilman henkilövahinkoja.

Itsekin olen tavannut yhden sellaisen. Onnea vaan sille, joka yrittää pakottaa Albertia! Sen kanssa on pitänyt mennä pitkää tietä joka asiassa jo ihan siksi, että pakottamistaktiikalla olisi tullut vammoja joko sille tai minulle tai mahdollisesti molemmille. Silti jopa Albertia pystyy pakottamaan tilanteissa, joissa sen kieltäytymisen taustalla ei ole pelko/ahdistus vaan "en halua" tai "en jaksa".

Jos minä harrastelijana pystyn pakottamaan useimpia hevosia ja vielä ilman erityisen kovia välineitä, on vaikea kuvitella että ammattilainen ei osaisi pakottaa vielä huomattavasti tehokkaammin.

Yritäpä pakottaa!

Pakottaminen ei tarkoita pelkästään väkivaltaa, vaikka joskus sitäkin. Arkipäiväinen pakottaminen on paljon lievempää ja varmaan harmittomampaakin kuin piiskaaminen esteen yli tai vetäminen kankikuolaimella linkkuun.

Pakottamista on minusta sellainen tekeminen, joissa hevoselle ei anneta kuin yksi sen mielestä enemmän tai vähemmän epämiellyttävä vaihtoehto. Esimerkiksi jos hevonen ei halua kuolaimia ja ne puetaan sille siitä huolimatta.

En tässä nyt väitä esimerkiksi, että kaikki huippukouluratsastus olisi hevosen pakottamista. Enkä edes pyri tuomitsemaan kaikkia, jotka joskus hevosta pakottavat. En osaa itsekään toimia hevosten kanssa sataprosenttisen pakotteitta, vaikka toki pääsääntöisesti pyrinkin kouluttamaan ne niin, ettei pakkoa tarvitsisi.

Mitä siis ajan takaa? No ihan sitä, että jos päätyy pakottamaan hevosta, pitäisi tiedostaa ja myöntää niin tekevänsä sekä miettiä, haluaako juuri kyseisessä tilanteessa pakottaa, eikä ummistaa silmiään ajattelemalla, että eihän hevonen tätä tekisi, jos se ei itse haluaisi. Koska ei se aina halua. Ja silti suostuu jopa itseään vahingoittavaan toimintaan, koska se on nöyrä ja konflikteja välttelevä eläin.

Vaikka en tuomitse kaikkea pakottamista niin minusta hevosmaailma ei olisi yhtään huonompi paikka, jos iso osa pakottamisesta korvattaisiin kouluttamisella. Kouluttamisessahan on pohjimmiltaan kyse siitä, että sen jälkeen hevonen tosiaan haluaa samaa mitä ihminenkin. 

Iloitsen, että myös Patrik Kittel on siirtynyt tähän suuntaan, sillä kun tunnetut ammattilaiset muuttavat toimintaansa, harrastajat todennäköisesti seuraavat perässä.

Vaikeuksien kautta osallistumaan - Kilttipoika Laatuponikisassa

Nyt se on virallista, Albert on KILTTI POIKA! 

Tämä jäi päällimmäisenä mieleen tämän vuoden Laatuponikilpailusta, jossa Albert viime lauantaina suoritti kisadebyyttinsä. Nuorena sitä joutuu poni alkamaan, mutta oppiipahan olemaan. Siis vieraissa paikoissa ja yleisön edessä.

Kun näin tämän kuvan kännykän ruudulla, ensireaktio oli, että mitä, noinko isoa se hyppäsi! Tuohan on ainakin päälle metrin. Mutta ehkä se on kuitenkin se tämänkokoisten 2-vuotiaiden maksimikorkeus eli 90 cm. Olin kovin ylpeä, että sain viimein tehtyä siistit letit, mutta näkyy siellä joku ylimääräinen tupsu korvien takana tököttävän kumminkin!

Olen nähnyt nuoria poneja riittävästi tiedostaakseni jo etukäteen, ettei Albert lukeudu ikäluokkansa tähtiin. Niinpä asetin tavoitteet realistiselle tasolle eli toiveissa oli parempi sijoitus kuin emälle 3-vuotiaana, ja huonompi olisikin jo ollut yhdenlainen saavutus itsessään. Ruusa oli tuolloin niin jumissa, ettei edes liikkunut puhtaasti - hylkäämisen sijaan tuomarit jättivät sen tuloslistan jumboksi.

Suurin tavoite kykyjenetsintätilaisuudelle oli kuitenkin se, että varsan esiintymistyyli antaisi kasvattaja-omistajalle aihetta ylpeyteen.

Kuvathan tässä päivityksessä ovat Mirella Ruotsalaisen (Hertjekker) käsialaa.

Albert löysäili jo harjoituksissa, joten en odottanut sen olevan tositoimissakaan mikään sähköjänis.

Puhdin puute äityi kuitenkin odotuksiakin pahemmaksi. Tästä ainakin osasyyllistä voi etsiä taas sieltä kuvastimen puolelta. Tein nimittäin klassisen mokan eli otin ponin autosta liian aikaisin. Energiaa hupeni kutsuhuutoihin ja yleiseen uuden ympäristön pällistelyyn. Tulevaisuudenlupaukseltamme alkoivat silmät lupsua jo vuoroa odotellessa. 

Itse suorituksessa Albertin jaloissa painoivatkin sitten aika raskaat unihiekkasäkit.

Alkuun varsa kyseli, että eikö esteiden välissä voisi kuitenkin mieluummin vaikka seisoskella. Kun vastaus oli, että mentävä on, poni loikkasi ihmettelemättä yli kaikesta mitä kujassa tuli vastaan, vaikkei ollut koskaan edes hypännyt niin isoa estettä kuin viimeisen kierroksen okseri.

Lopun askellajiesityksessä jouduimme tosin vetämään ja työntämään, että tuomareille tarjoutui mahdollisuus nähdä kaksitahtista liikehdintää. 

Jo pisteiden julkistuksen hetkellä saatoimme iloita tulostavoitteen täyttymisestä, sillä Albert päihitti ainakin kokoryhmässä edeltäneet kaksi ponia. Lopullisella tuloslistalla sankarimme oli sijalla 15/24 eli kutakuinkin puolivälissä. Ihan jees!

Näissä kykykatselmuksissahan lopullisiin pisteisiin vaikuttavat 2- ja 3-vuotiailla kolme eri osa-aluetta: estehyppelöt, askellajit sekä rakenne. Albertilla kaikkien keskiarvot olivat sellaisessa vähän päälle seiskassa.

Suullisissa arvioissa toistui sana 'voimaton'. Energiaa ja pontevuutta toivottiin lisää.  Omistajallehan tämä oli herätyssoitto, varsa tarvitsee lisää liikuntaa. Rakennearvostelussa hätkähdytti uusi vika, molempien etujalkojen suppuvarpaisuus, mistä välittömästi ahdistuin!

Kuten alussa ilakoin, Albertsin arvostelupapereissa ei nyt sentään ollut pelkkää alapeukkua. Yleisvaikutelma-kohdissa oli sellaisia sanoja kuin kiltti (x 2), yritteliäs ja tyylikäs. Kaksi ensimmäistä ovat adjektiiveja, joita nuoreen poniin olisikin hyvä liittyä. Jos luonne on kunnossa, melkein kaiken muun voi opettaa.

Tässä nyt yksi esimerkki siitä, miten mahdottomia poneista tulee, jos niitä opettaa ensisijaisesti naksuttelemalla. Olen nimittäin joskus kuullut, että naksutinkoulutus johtaa väistämättä ongelmiin. Niitä odotellessa voinen rauhassa vähän aikaa hehkuttaa virallisesti kilttiä varsaani.

Ostin tämän kuvan, koska siinä Albertin luonne jotenkin näkyy. Lempeä ja luottavainen katse. En sitten tiedä, mitä omistajan luonteesta voi tästä päätellä.

Laitan tekstin loppuun kaikki arvostelut.

Sitä ennen otsikon alkulauseeseen. Kyseessä ei ole mikään ns. klikkiotsikko vaan oli lähellä, ettei Albert jäänyt esittelemään potentiaaliaan ihan vain kotiporukoille.

Laatuponikisan aattoiltana nimittäin ilmeni, että hevosauton varauksessa oli käynyt väärinkäsitys. Toisin sanoen meillä ei ollutkaan kyytiä. Tässä kohtaa kello oli noin 20.

Albertilla oli asioita mielen päällä. Leukaketjun kieputin, ettei se hölskyisi urheillessa Albertia leukaan.

Meinasi muuten pieni epätoivo niellä ponitädin! Laatuponikilpailu kuitenkin on ollut tavoitteena jo ennen kuin Albertia on edes saatu alulle, joten en aikonut luovuttaa ilman taistelua.

Alkoi vimmattu puhelinralli, jonka osallistujalistoille saatiin myös tapahtumaan apukäsiksi ilmoittautunut Maria. Hänen ilmiömäisten paikallisten verkostojensa ansiostahan alun perin löytyi  myös se nyt toisaalle vuokrattu hevosautokin.

Puolitoista tuntia siinä meni, mutta lopulta Maria ravisti jälleen ässän hihastaan. Hän muisti äkkiä, että hänen ratsastuksenohjaaja-kouluratsastajanaapurillaanhan on hevosauto ja C-kortti. Kävi tuuri: naapurilla oli omat kisat vasta sunnuntaina ja häntä jopa ihan kiinnosti lähteä katsomaan nuorten ponien karkeloita 12,5 tunnin varoitusajalla. Reissu oli pelastettu!

Yöunet tosin jäivät aika lyhyiksi, koska olin iltavuorossa, jota jouduin vielä pidentämään kyytijärjestelyjen vietyä työnantajan aikaa. Seuraavana aamuna olin tallilla kasilta, että ehdin huuhtaista pahimmat köhnät poninpalleron hipiästä ja sykertää sen tukan. Aamun raikkaassa 9 asteen lämpötilassa en ruvennut syväpyykkäämään, kun lämmintä sisätilaa ei ole. Onneksi Albert ei palele helposti ja onneksi kisa käytiin maneesivalaistuksessa!

Autosekoilun ansiosta meitä Albertin ihmisavustajia matkasi Aulangolle peräti kolme aikuista ja yksi teini.

Lisäksi vielä jälleen härskisti hyväksikäytin blogikontakteja eli nakitin hommaan myös Anu ja Vihru -blogista tutun Anun, joka asuu huudeilla. Omia avustajia oli siis matkassa varsin ruhtinaallisesti, mikä Albertin ponnettomuuden ilmettyä osoittautuikin tarpeelliseksi. Suurkiitos kaikille!

Albertin seuramiehenä matkassa oli taas setäponi, mistä puolestaan suurkiitos sen omistajalle. Setäponi on Ruusaa parempi roolimalli. Albert oli kuitenkin jo viime reissulla emän kanssa oppinut, että autossa pitää vähän kuopia ja kolistella. Kuten joskus aiemminkin on tullut kirottua, pirullisen nopea mallioppija tämä Albert. Ei se nyt mitenkään possu ollut, mutta toivon että ottaa enemmän mallia setäponista.

Ja sitten ne lupaamani arvostelut.

IRTOHYPYTYS

Hyppytekniikka: Ponnistus saisi olla napakampi. Jalkatekniikka hyvä, selän ja takaosan käyttö voimatonta. 7,5
Kapasiteetti: Kohtalainen. Voisi olla varovaisempi ja energisempi. 7,2
Yleisvaikutelma: Kiltti, yritteliäs, mutta vielä voimaton. 7,2
Keskiarvo 7,35

ASKELLAJIT

Käynti: Puhdas, tahdikas, matkaavoittava, melko irtonainen. 7,9
Ravi: Puhdas, saisi liikkua irtonaisemmin läpi rungon, lavat rennommin mukaan. 6,8
Laukka: Puhdas kolmitahtinen, pystyy pidentämään, vielä voimaton ja vaatii lisää työntövoimaa. 7,0
Yleisvaikutelma: Suorittaa tehtävät, saisi liikkua energisemmin eteen. 7,2
Keskiarvo: 7,233

RAKENNE 

Tyyppi: Ryhdikäs, hyvin kehittynyt, hyvä ratsuponityyppi. 8
Pää ja kaula: Ilmeikäs pää, taipumusta alakaulaan. Alhaalta liittyvä kaula. 7,5
Ylälinja: Lihaksikas, melko sopusuhtainen. 8
Etuosa: Pitkä pysty lapa, hyvä säkä ja syvyys, vielä kaita runko. 8
Takaosa: Lihaksikas, hyvin kulmautunut takaosa. 8,5
Etujalat ja liikkeiden säännöllisyys: Riittävä luusto, mej suppuvarpainen, erittäin ahdas. 6,5
Takajalat ja liikkeiden säännöllisyys: Riittävä luusto, melko suorat liikkeet. 7
Yleisvaikutelma: Hyvinkehittynyt, tyylikäs ja kiltti nuori ratsuponi. 7,5


P.S. Jos kaipaat vikkelämpää uutisointia blogin päätähtien käänteistä, kannattaa mennä Instagramiin. Siellä Albertin laatuponituloskin on ollut luettavissa suhteellisen tuoreeltaan.

Perässähiihtäjä nyt myös Instassa

Tarkkasilmäisimmät blogin lukijat ovat saattaneet jo huomatakin tuolta oikeasta sivupalkista, että tämäkään blogi ei enää ole pysynyt vain yhdessä kanavassa, vaan rönsyillyt myös Instagramin puolelle. 

Voisi ajatella, että monikanavaistuminen olisi ihan normaali kehityskulku, mutta mikä on pieni askel somenatiiveille, on suuri loikkaus vastarannankiiskelle. Olen vuosia sitkeästi rajoittanut julkisometukseni blogialustalle.

Ihan periaatteenkin vuoksi olen pysytellyt pois sieltä, mihin suurin osa bloggaajista on jo etupäässä siirtynyt eli sieltä Instasta. Tähän on ollut montakin syytä: uskonpuute oman sisällöntuotannon kiinnostavuuteen monessa tuutissa (tai edes yhdessä), kuvien jäkittäminen pullonkaulana bloginkin päivittymiselle sekä ennen kaikkea ruutuajan vähintään riittävä päivittäinen kesto ilman yhtä lisäaddiktiotakin. 

Mutta kun heppablogiskene vain hiipuu hiipumistaan niin pakkohan se oli addiktion uhallakin perustaa tili myös Instaan. Ja nyt kun olen jo pari viikkoa instaillut niin onhan se aika hauskaa. 

Taustatutkimukseni perusteella tulin siihen tulokseen, että tilin nimen kannattaa olla jotain sellaista, joka kertoo sisällöstä, mielellään niin että se aukeaa myös ulkomaankielisille. Ainakin itse klikkaan tilille yksittäisen kiinnostavan kuvan perusteella herkemmin, jos tilin nimi antaa ymmärtää, että muukin sisältö noudattaa samaa linjaa.

Koska "takaisinlahtoruutuun" tai "lahtoruutuun" tmv. kertovat jotain vain blogin jo tunteville, instanimi on eri. Halusin instatilin pointiksi sen, että tässä sitä tukevasti aikuisen ikäinen harrastaa poneilla, joten nimeksi tuli vähän hupsu "40_with_ponies". Olen luovuuden huipulla!

Ja totta kai kannattaa heti tähdätä kansainväliseen suosioon, joten instatilin aloitin suoraan englanniksi. Always aim high! Koska valtaosa seuraajista kuitenkin on kotimaista alkuperää niin olen jo siirtymässä kaksikieliseen malliin. Englannista en luovu, koska harmittaa aina kun surfaillessa tulee vastaan kiinnostava kuva ja sitten teksti onkin vain auf Deutsch tai muulla heikomman osaamiseni alueelle osuvalla kielellä.

Tekstintuotantohalukkuuttani kuitenkin vähentää se, että olen kännykän kanssa niin keski-ikäinen. Mistä tietää, onko kännykän käyttäjä nuori vai keski-ikäinen naamaa katsomatta? Nuori naputtaa menemään peukalot viuhtoen, keski-ikäinen tökkii kosketusnäyttöä kömpelösti yksisormitekniikalla. Eivät mahdu nelikymppiset peukalot pikkuaakkosille ja sitäpaitsi pikkuruutu on hankala ikänäön heikentämille näköelimille. Tästä on kuulemma suunta vain alaspäin, kertovat oikeasti vanhat.

Instatiliä on täällä blogin puolellakin joskus kysytty ja nyt sellainen on. Eli ei muuta kuin tervetuloa sinnekin! Yritän kehitellä Instaan sisältöä, joka ei ole aivan ns. tårta på tårta tämän blogin kanssa. Enkä aio luopua blogista.

P.S. Saa myös vinkata seurattavaksi kiinnostavia instatilejä, mielellään poniaiheisia!