lauantai 29. elokuuta 2020

30 vuotta silkkaa hulluutta ja hullummaksi vain menee

En liene ainoa, jonka on hevosen auton ikkunasta nähdessään pakko vähintään pään sisällä hihkaista "heppa"! Näin toimii aito hevoshullu vielä täti-iässäkin. (Muistan että kyseisen ryhmän tunnusmerkeistä kiisteltiin taajaan Villivarsan mielipidepalstalla aikoina, joina kuuluin kyseisen aviisin ydinkohderyhmään.)

Silloin tällöin joku aina kysyy, kauanko olen ollut hevosihminen. No, niin kauan kuin olen tiennyt, että sellainen eläin on olemassa kuin hevonen. Tarkkaa ajankohtaa en tälle osaa määrittää.

Sen osaan kuitenkin sanoa tarkkaan, milloin hevosihmisyyteni sai konkretiaa eli säännöllisen hevoskontaktin. Tämä tapahtui samaan aikaan kun syyskausi alkoi lähimmässä ratsastuskoulussa vuonna 1990.

Tämähän tarkoittaa, että vuonna 2020 pyöreitä ei tule täyteen ainoastaan poninomistajuudessa, vaan myös koko hevosharrastuksessa. Jos tätä hullutusta nyt voi enää harrastukseksikaan kutsua.

30 vuoden aikana olen ymmärtänyt, että hevosihmisyyttä nimitetään mielenterveysongelmaan viittaavalla sanalla ihan syystä. Enää, jos koskaan, en koe tarvetta kilpailla hulluuden asteessa (pärjäisin siinä kisassa aika hyvin), mutta aika syvässä suossa olin jo 30 vuotta sitten ja sittemmin olen vain polkenut itseäni siihen syvemmälle.

Skuggi, tärkeä koska ensimmäinen. Ylpeä hoitaja hoidokkinsa kanssa ehkä vuonna 1991 tai 1992.
(Nuo ratsastushousut ovat kai edelleen tallessa ja mahtuvat.)

Vuonna 1990 aloitin alkeiskurssin Evitskogin ratsastuskoululla, jonka tuolloin omisti Nummisen perhe, jonka Sebbenä tunnettu poika hyvin tiedettiin piireissä jo silloin.

Muistan edelleen pettymykseni alkeiskurssin ensimmäisen tunnin alla, kun näin tunnin hevoslistassa että ratsukseni oli laitettu Josef. Pettymys johtui siitä, että kyseessä oli (russ-)poni. Että joutuisin aloittamaan ratsastusurani ponilla. Mikä nöyryytys! Vähänpä tiesin, että 30 vuotta myöhemmin poni olisi tämän persuksen alle ykkösvalinta.

Alkeiskurssillakin toivuin järkytyksestäni nopsasti ja olisin aika pian halunnut ryhtyä Josefin eli Juffin hoitajaksikin. Äiti ei kuitenkaan suostunut, koska olisi joutunut kuskaamaan. Liekö Juffi kuitenkin kylvänyt sieluuni poni-ihmisyyden siemenen, vaikka en russ-ihmiseksi kasvanutkaan?

(Olen kirjoittanut hevosharrastukseni alkuvaiheesta vähän pitemmin viitisen vuotta sitten.)

Skuggi-issikan jälkeen sain hoitoponiksi tämmöisen söpöläisen, joka oli silloin vasta 3,5-vuotias. Kuvassa uudella omistajalla monta vuotta myöhemmin. 


Äidin perintörahat riittivät ratsastustunteihin noin viideksi kaudeksi ja sen jälkeen oli jatkettava harrastusta omin neuvoin. Onneksi 90-luvulla oli varsin tavallista, että hoitohevosilla sai myös ratsastaa, kunhan oli luotettava ja ahkera. Ja minähän olin.

Käsittääkseni tällaisia diilejä on edelleen saatavilla, mutta tilanne on sama kuin 90-luvulla: pitää olla valmis rasittamaan itseään myös tallihommien muodossa.

Ja kyllä tämä kroppa on näiden vuosien aikana tallitöitä nähnytkin sen verran, että eiköhän nivelrikko ole lähinnä ajan kysymys (sellainen tulee kuulemma lähes väistämättä, sanoi lääkäri eräälle viisikymppiselle omatalli-ihmiselle).

Kuolaimetonta menoa jo vuonna 2000. Tässä olemme Fafun kanssa lapsuudenkotini läheisessä rannassa.
30 vuoteen on mahtunut aika paljon. Muun muassa vahva issikkavaihe, joka kumpusi ensimmäisestä hoitohevosestani Skuggista ja jota vahvisti 90-luvun lopun hoitohevoseni Fafu.

Fafun lasken edelleen yhdeksi elämäni hevosista ja ikävöin sitä yhä. Itse asiassa tänä syksynä tulee pyöreitä täyteen myös sen poismenosta, 20 vuotta. Fafun aikana kävin jopa vähän issikkatunneilla, koska enhän minä sillä osannut ratsastaa. (Olen kirjoittanut Fafusta lyhyesti aiemmin.)

Myöskin 90-luvulla tutustuin erääseen mustaan kaunottareen ja sen ensimmäiseen varsaan. Silloin aloin ymmärtää olevani ehkä sittenkin welsh-ihminen, vaikka issikkaihmisyys vielä vähän aikaa siinä rinnalla kulkikin.

Ympäri mennään ja yhteen tullaan, se welsh-palon sytyttänyt kaunotarhan oli tietystikin ensimmäinen oma ponini G, Ruusan emä.

G-poni ja sen ensimmäinen varsa vuonna 1994.



Edellisen kuvan varsa eli Ruusan isoveli 1-vuotiaana. Oi, miten rakastinkaan pikku-Ottoa!
Kuva edustaa puhdasveristä 90-luvun tallityyliä. 

Olen jo kauan sitten lakannut kutsumasta itseäni hevosharrastajaksi. Oikeampi nimitys on hevosaddikti, tai oikeastaan tietysti poniaddikti.

Aivan kuin mihin tahansa riippuvuuteen, myös poniaddiktioon liittyy elämän pyöriminen yhden asian ympärillä. Olen rakentanut koko elämäni ponien ympärille.

Olen kerännyt tähän postaukseen kuvia menneen hevoselämäni tärkeimmistä hevosista. Sellaisiin lukeutuu myös tämä B-welsh-ori Pride, joka on edellisen kuvan Oton isä ja olisi ollut myös Ruusan ellei olisi kuollut ennen aikojaan. Tämä taisi olla viimeiseltä ratsastuskerraltani vuodelta 2009. Seuraavalla kerralla kun menin tallille, sain kuulla Priden menehtyneen.  



Toki fiksumpi olisi valinnut sellaisen ammatin, että addiktion rahoitus onnistuisi ilman pomotason vastuuta ja lähinnä ylöspäin joustavaa työaikaa. Toisaalta oman elämässä jaksamisen kannalta on hyvä, että työ sisältää muitakin motivaatiotekijöitä kuin rahaa.

Niin tai näin, hevoset (tai ponit) ovat kietoutuneet niin syvälle ja niin kiinteäksi osaksi minuuttani, että on vaikea kuvitella 'minua' ilman hevosia.

Videokaappauskuvassa vuorostaan Ruusan iskä, ehkä kiltein poni ikinä. Kuva on jostain yli 10 vuoden takaa, onneksi istuntani on sentään vähän tästä tokeentunut, mutta ratsastukseni on taas kaaoksessa.


Jotkut säälivät minua, kun elämäni pyörii niin tiukasti yhden asian ympärillä. Minä puolestani säälin heitä, joilla ei ole elämässään mitään intohimon kohdetta.

Tai no, välillä kyllä säälin myös itseäni, etenkin silloin (kuten nyt) kun tuntuu, että 30 vuoden kokemuksesta huolimatta en osaa oikein mitään. Mutta näillä mennään, todennäköisesti vielä seuraavat 30 vuotta, jos niin pitkään elän ja tolkuissani pysyn. 

Lopuksi vielä pakko laittaa kuva unelmaponi Iforista, josta olen kirjoittanut omankin tekstinsä.


8 kommenttia:

  1. Onnea juhlavuoden kunniaksi! Postauksesi alkoi naurattaa. Minulla on tuo sama juttu, että hihkun ihan ääneen, kun näen jossain hevosia autosta.

    Tässä yksi ilta oli sikäli harvinainen hetki, että ehdimme istua television ääreen. Ei ollut mitään käsitystä, että mitä sieltä katsoisi. Ehdotin miehelle, että etsitään Areenasta, josko sieltä löytyisi jotain hevosiin liittyvää. Mies reagoi aika voimakkaasti. Että ihanko totta hevosohjelmia? Sekö ei riitä, että pihassa on neljä hevosta ja kaikki aika ja rahat menevät niihin?

    Ei se taida riittää. Tykkään hevosohjelmista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Tuttua! Areenassa oli muuten yksi tosi mielenkiintoinen hevosaiheinen sarja, mutta juuri kun olin katsonut pari jaksoa niin se poistuikin sieltä. Harmitti!

      Minähän olen sen verran hullu, että pyrin suunnittelemaan myös lomareissut niin että pääsisin katsomaan paikallisia (welsh-)poneja.

      Esim. viime lomareissulla vajaa vuosi sitten kävimme Hollannissa ja Belgiassa niin totta kai sisällytin matkaan myös visiitin sikäläiseen welsh-siittolaan. Islannissa piti käydä tietenkin issikoilla ratsastamassa.

      Siskoni on kertonut neuvovansa tuttuja sinkkumiehiä aina, että jos Tinderissä tulee vastaan heppakuva niin kannattaa hylätä kyseinen nainen samantien. Jännä?

      Poista
    2. Sama, kyllä matkalla pitää hevosia nähdä!

      Hauska tuo Tinder-ohje. Silloin kun minulla oli haku päällä, laitoin tietoisesti hevoskuvia Tinderiin. Ajattelin, että ne kyllä karkottavat aika paljon porukkaa, mutta hevosia ja naisen omaa aikaa sietävät helmet jäävät jäljelle.

      Aviomieheni ei ollut huomannut niitä hevoskuvia.

      Poista
    3. :D Minäkin olen ajatellut, että jos joskus pitäisi mennä Tinderiin niin ihan vasiten laittaisin heppakuvia. Tulisi siinä samalla tehtyä ensimmäinen karsinta. Ei hevosihmisellä olisi aikaa deittailla sellaisia tyyppejä, joille hevoset ovat ongelma!

      Olen kyllä kysynyt omalta siipalta, että tällä kokemuksella, ottaisitko uudelleen hevosnaisen, ei kuulemma...

      Poista
  2. Piti vähän naurahdella tekstillesi ja muistella omia lapsuuden heppailuja. Ja eniten nauratti alun heppa!-huutelu, minulla on takana 20 vuotta harrastusta ja ikää 30, ja silti osottelen heppoja! Enkä muutoin edes käytä koko sanaa kuin silloin, kun bongaan sellaisen yllättäen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Tiesin, että meitä heppa-huutelijoita on enemmänkin. Vaikea sitä on itsekään ymmärtää, miksi edelleen on pakko huomioida jokainen näkemänsä hevonen, vaikka pääsee ihan joka päivä lähikontaktiinkin sellaisten kanssa.

      Minä olen kyllä siitä iloinen, että lapsuudessani ei ollut somea. Olisin kirjoittanut sinne niin noloja juttuja, kun aloittelijanahan sitä tietenkin kuvitteli osaavansa kovastikin. 30 vuodessa on tajunnut ainakin sen, miten vähän osaa.

      Poista
  3. Tuttua - kun tulee ajeltua jossain päin Suomenmaata, tulee aina tsekattua kaikki heppapaikat "sillä silmällä", heppabongailun lisäksi teen kahden sekunnin arvion tarhoista ja muista puitteista siinä samalla lennossa. ;)

    Ja hauskaa muuten - minäkin olen käynyt Evitskogissa vuosina 93-95. :) Josef-poni oli ihan lempparini! Talli oli meiltä Espoosta aika pitkällä mutta valikoitui paikaksi koska luokkatovereitakin kävi siellä. Sitten myöhemmin vaihdoin Peikin tallille johon pääsin itse busseilla ja fillarilla.
    Ja hieman myöhemmin eka oma hevoseni asusteli saman tien varrella kuin muuan welshkasvattaja. ;) Silloin pohdimme arabitammani astuttamista eräällä rautiaalla welsh-oriilla, mutta onneksi järki tuli käteen koska olin juuri lähdössä opiskelemaan jne. Tosin olisihan siitä varsasta tullut hieno! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu totta kai tulee autoillessa myös arvioitua niiden nähtyjen hevosten pitopaikkoja. Ja tulee myös mietittyä jokaista sopivannäköistä maaplänttiä ja latoa sillä silmällä, miten hyvin ne soveltuisivat hevosenpitoon. Hevoshullutus leimaa maailman havainnointia.

      Hei, mehän olemme käyneet Evarissa samaan aikaan! No, niin varmaan aika moni muukin teini siihen aikaan. :D Juffista tuli tosiaan minunkin suosikkini sitten kun olin toipunut ensijärkytyksestä. Myös kimon Julius-hepan muistan suosikkina, sillä oli jotenkin pehmeät askeleet ja pyysin sitä aina ilman satulaa ratsastetuille "pelletunneille".

      Hauskaa myös, että noin lähellä oli ettei sinustakin tullut welshin omistajaa. :D

      Poista