Istuntaprojektin kriittiset hetket

Kuten jokainen blogia vähänkään pitempään seurannut tai vanhoja ratsastuspäivityksiä selaillut tietää, minulla on ollut tässä viime vuodet menossa aika massiivinen istuntaremontti. Tai eihän se pelkästään istuntaremontti ole ollut, vaan ylipäätään ratsastuksen uudelleenopetteluprojekti. 

Istuntaprojekti oli Ruusan mammalomaillessa pitkän aikaa jäissä, kun ei tullut istuttua sen tai minkään muunkaan ratsun selässä. 

Tunnen monia ihmisiä, joiden ratsastustaito ei katoa, vaikka olisivat puoli vuotta, vuoden tai vaikka vuosikymmenen poissa hevosen selästä. Minä en todellakaan kuulu heihin.

Puolen vuoden ratsastustauon jälkeen hevosen selkään istuminen ei ollut kuin olisi kotiin tullut, vaan kuin olisi palannut takaisin alkuun. En saanut niin sanotusti persittä penkkiin, vaan tökötin melkein irti satulasta. En saanut tehtyä istunnalla mitään jo ihan siksikin, että ratsastuksen tilalle liikuntakalenteriin ei ollut tullut mitään korsettilihaksia ylläpitävää. (Positiivista oli kuitenkin se, että vuotta aiemmin murtunut häntäluu ehti tauon aikana aika hiukan parantua.)

Kesällä olin Katariina Kaartinen-Alongin kurssillakin - taas uudella vieraalla ratsulla - ja turhauduin, kun ensimmäisen päivän jälkeen pers- ja kinttulihakset jomottivat jumeja kuin ennen vanhaan. Poniin en saanut mitään yhteyttä. 

Nämä kuvat eivät ole kesän kurssilta, vaan menneeltä perjantailta. Tässä mennään harjoitusravia. Aika monessa välissä kädet olivat paljon alempana, mutta tässä ponnistelen saadakseni ponin nostamaan etuosaansa. Haluaisin korostaa, että olen päässyt vallan welsh cobin selkään!

Mutta ei tässä ehkä kuitenkaan ole vielä kaikkea menetetty. Kun syksyn tullen pääsin taas istumaan ponin selässä useamman kerran lyhyen ajan sisällä, palikat alkoivat vähän löytää takaisin paikoilleen. Pystyin jopa ajoittain istumaan aika syvälle satulaan. 

Satulassa vietetystä ajasta on hyötyä, vaikka sen alla poni vain kävelisi maastossa pitkin ohjin. Enimmäkseen olemmekin lainaponi Rosien kanssa maastoilleet. Kävellen, ravaten ja myös laukaten niin että tuuli viuhuu korvissa. Viimein olen päässyt nauttimaan upeista maastoistamme!

Pari kertaa ehdimme mennä pellolla ennen sen vettymistä, muutaman kerran olemme käyttäneet hyväksi naapuritallien ratsastuspuitteita. Yhdellä niistä on jopa huippukuntoiset kuitupohjat, joista pääsimme nauttimaan viimeksi viikko sitten. Ah, sitä ihanuutta, etenkin harvinaisen valoilmiön helottaessa. 

Lyhyen alkuhölkän jälkeen mallasin pokkarikameran aidalle ja painoin rec-nappia. Tallenteella näkyi aika vähän ratsukkoa ja se, mitä näkyi, ei kaikilta osin lämmittänyt mieltä. Julkaistavaksi valitsin toki parhaat hetket. Nämä ovat siis ensimmäisen 10 minuutin ajalta. Myöhemmin en kehdannut laittaa kameraa pyörimään, kun kentälle tuli toinenkin ratsukko. Harmi, koska olisi ollut kiva saada kuvatodisteita Rosien hienosta laukasta.

Vielä saisi ratsastajan hartiaseutu olla ryhdikkäämpi ja jalka rennompi. Ponikin on edelleen inasen etupainoinen ja saisi olla takaosastaan aktiivisempi. Mutta kyllä puskatason tuupparin pitää olla tällaiseen kuvaan tyytyväinen! Ratsastusta helpottaa muuten kummasti, kun alla on kerrankin sopivankokoinen poni. 

Kuvanlaadun heikkoudesta huolimatta videosta - ja omien lihasten kertomasta - pystyi tekemään joitakin huomioita. 

Havainto 1: asennon suoruusaste ei keskimäärin ole hassumpi! Etenkin jos muistaa, mistä istuntaprojekti lähti ja millaisin vaihein se on edennyt. Myöskään niska-hartia-akselilla ei ole havaittavissa jännittämisen jälkitiloja eli ilmeisesti olen onnistunut pitämään käden suht rentona. (Jännitystä tosin tuli heti seuraavalla tuuppailukerralla, kun poni oli melko pinkeänä menossa.)

Havainto 2: nyt ollaan kriittisessä tilanteessa. Jos viivytän vielä tunneille palaamista (johon ei kahden ponin taloudessa oikeastaan olisi rahavaraintoja), vanhat ongelmat alkavat pukata kiireellä pintaan. Jo nyt esim. jalka on alkanut taas jännittyä ja takertua, lonkat lakanneet liikkumasta askellajien (etenkin laukan) tahtiin. Jalkojen pihtiotteen paluu johtuu ainakin osittain siitä, että vatsalihaksissa ei vaan riitä vääntö jarruttamiseen silloin, kun ponilla on vauhti päällä.

Älkää ihmiset lopettako ratsastustunteja!

Ihanalla Rosiella ratsastellessa on kieltämättä pyrkinyt tietoisuuteen eräs kysymys - siitäkin huolimatta, mitä viimeksi kirjoitin varsan kasvattamisesta. Nimittäin se,  miksi ihmisellä, joka rakastaa ratsastusta ja haluaa siinä kehittyä, on kaksi ponia, joihin menee kaikki tulot, mutta joista edes sillä aikuisella ei ainakaan tällä hetkellä voi ratsastaa. Että miksei minulla ole tällaista Rosie-ponia. Kiperä aivopähkinä.