Vain (Ruusan) elämää

Ruusa on monella tapaa omalaatuinen poni. Enkä nyt tarkoita pelkästään sen säkenöivää persoonallisuutta, vaan kuten ehkä monelle on jo käynytkin selväksi, Ruusa on omalaatuisen taitava myös keräämään itselleen vaivoja.

Mitä epätodennäköisempi vaiva, sitä todennäköisemmin se ilmenee Ruusalla.

Aloituskuvaksi tällainen tuoreehko posetus, jonka on 21.9. kuvannut Minttu Koponen (aaveen.net). Minusta imettävä tamma on ihan kivassa kunnossa. Mintun hienoja kuvia ripottelen varmasti vielä monia tekstejä piristämään!

Otetaan tähän nyt vaikka suhteellisen tuore esimerkki syyskuun viimeiseltä viikolta. Tuolloin yhtenä päivänä kävi niin, että Albert juoksenteli tarhassa, johon paikantui myös sen biologinen emo ja ihmismami.

Lähestyessään vieretysten sijaitsevia mamejaan varsa arpoi viimeiseen saakka, mistä meidät ohittaisi. Tuntemattomaksi jääneestä syystä se valitsi varsin kapean reitin emänsä pään ja puun välistä sillä tuloksella, että emän naama jäi tielle. 

Yhteentörmäyksestä kuului sellainen mäjähdys, että olin varma jotain menneen rikki. Ruusa ei kuitenkaan aristanut naamaansa eikä nenästäkään tullut verta, joten asia unohtui. Kunnes sitten about seuraavana päivänä ihmettelin Ruusan kuonossa oudonnäköistä pureskeluliikettä ja tajusin, että nenähän oli kuin nyrkkeilijällä.

Tietenkin tämä tapahtui pari päivää sen jälkeen, kun eläinlääkäri oli röntgensäteineen vieraillut tallilla.

Nenätilanne noin viikko tapaturman jälkeen. Poni oli valitettavasti kännykkäkameraa nopeampi liikkeissään, mutta saanee tuosta selvää. 

Kengityspäivän hopussa en lauantaina muistanut tai huomannut nenäturvotusta. Silloinhan ihmettelin ihan täällä blogissa asti sitä, että tammani käveli riimutusaikeissa olevaa omistajaansa karkuun. No onpa ihme, ettei halunnut riimuun! Näinkin viisaaksi voi ihminen melkein kolmessa hevosteluvuosikymmenessä kasvaa.

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina nenäturvotus tarttui taas silmään. Koska usein epäilen omia Ruusa-havaintojani, pyysin tallinpitäjää todentamaan tapauksen. "No onhan tuo nyt ihan selvästi turvonnut", oli vastaus. Ei siis kuvitelma. En tiedä, pitäisikö todellisuudentajusta tässä tapauksessa enemmän iloita vai surra.

Tallinpitäjä kohautti olkiaan ja totesi, ettei hän ylläty Ruusan tapauksessa enää mistään. Uudet vaivat ja vammat eivät ole yllätyksiä, ne vain ovat.

Tapahtumien päähenkilöt ja silminnäkijä samassa kuvassa ennen traagista kolaria. Ponitätikin on pikkuisen tsempannut tallilookiaan kuvauksia varten. Kuva: Minttu Koponen (aaveen.net).

Kuono on edelleen murjotun näköinen. Tässä huolestuttaa kaksi seikkaa: a) mitä jos se on murtunut ja heti sen perään b) mitä jos se jää tuon näköiseksi. (Hyvästi näyttelytähteys!) 

Ensinäkemältä totesin, että poni pystyy vammastaan huolimatta hengittämään ja syömään. Tuoreen omakohtaisen kokemukseni perusteella päättelin, että vaikka nenä olisi murtunut, sille tuskin voisi tehdä mitään. Jäin siis ensiseisomalta seuraamaan tilannetta.

Muutaman päivän turvottelun jälkeen soitin kuitenkin eläinlääkärille. Hän totesi, että vaikka nenä olisi murtunut, sille ei voisi tehdä mitään. Suullisen kuvauksen perusteella lohdutti, että vamma on todennäköisemmin kuitenkin pehmytkudoksessa. Yritän uskoa tähän, vaikka oman havaintoni mukaan juuri tuossa kohdassa on pehmytkudosta aika niukalti.

Joka tapauksessa hoito on - aika. Ja sen ajan aikana emme voi käyttää riimua, koska turpahihna tulee juurikin kipeään kohtaan. Tarvittavat talutustoimenpiteet suoritetaan kuolaimet suussa. Ne Ruusa sentään nappaa kiltisti.

Semmoista se on, elämä Ruusana ja Ruusan (sekä sen lapsen) kanssa.

P.S. Ihmeiden aika ei ole ohi: Ruusa on syönyt jo monta päivää psylliumia jauheena - ihan vaan ruokansa seassa. Mysliä ei tarvinnut lisätä normaalista kuin reilu desi.