torstai 5. lokakuuta 2017

Vain (Ruusan) elämää

Ruusa on monella tapaa omalaatuinen poni. Enkä nyt tarkoita pelkästään sen säkenöivää persoonallisuutta, vaan kuten ehkä monelle on jo käynytkin selväksi, Ruusa on omalaatuisen taitava myös keräämään itselleen vaivoja.

Mitä epätodennäköisempi vaiva, sitä todennäköisemmin se ilmenee Ruusalla.

Aloituskuvaksi tällainen tuoreehko posetus, jonka on 21.9. kuvannut Minttu Koponen (aaveen.net). Minusta imettävä tamma on ihan kivassa kunnossa. Mintun hienoja kuvia ripottelen varmasti vielä monia tekstejä piristämään!


Otetaan tähän nyt vaikka suhteellisen tuore esimerkki syyskuun viimeiseltä viikolta. Tuolloin yhtenä päivänä kävi niin, että Albert juoksenteli tarhassa, johon paikantui myös sen biologinen emo ja ihmismami.

Lähestyessään vieretysten sijaitsevia mamejaan varsa arpoi viimeiseen saakka, mistä meidät ohittaisi. Tuntemattomaksi jääneestä syystä se valitsi varsin kapean reitin emänsä pään ja puun välistä sillä tuloksella, että emän naama jäi tielle. 

Yhteentörmäyksestä kuului sellainen mäjähdys, että olin varma jotain menneen rikki. Ruusa ei kuitenkaan aristanut naamaansa eikä nenästäkään tullut verta, joten asia unohtui. Kunnes sitten about seuraavana päivänä ihmettelin Ruusan kuonossa oudonnäköistä pureskeluliikettä ja tajusin, että nenähän oli kuin nyrkkeilijällä.

Tietenkin tämä tapahtui pari päivää sen jälkeen, kun eläinlääkäri oli röntgensäteineen vieraillut tallilla.

Nenätilanne noin viikko tapaturman jälkeen. Poni oli valitettavasti kännykkäkameraa nopeampi liikkeissään, mutta saanee tuosta selvää. 


Kengityspäivän hopussa en lauantaina muistanut tai huomannut nenäturvotusta. Silloinhan ihmettelin ihan täällä blogissa asti sitä, että tammani käveli riimutusaikeissa olevaa omistajaansa karkuun. No onpa ihme, ettei halunnut riimuun! Näinkin viisaaksi voi ihminen melkein kolmessa hevosteluvuosikymmenessä kasvaa.

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina nenäturvotus tarttui taas silmään. Koska usein epäilen omia Ruusa-havaintojani, pyysin tallinpitäjää todentamaan tapauksen. "No onhan tuo nyt ihan selvästi turvonnut", oli vastaus. Ei siis kuvitelma. En tiedä, pitäisikö todellisuudentajusta tässä tapauksessa enemmän iloita vai surra.

Tallinpitäjä kohautti olkiaan ja totesi, ettei hän ylläty Ruusan tapauksessa enää mistään. Uudet vaivat ja vammat eivät ole yllätyksiä, ne vain ovat.

Tapahtumien päähenkilöt ja silminnäkijä samassa kuvassa ennen traagista kolaria. Ponitätikin on pikkuisen tsempannut tallilookiaan kuvauksia varten. Kuva: Minttu Koponen (aaveen.net).


Kuono on edelleen murjotun näköinen. Tässä huolestuttaa kaksi seikkaa: a) mitä jos se on murtunut ja heti sen perään b) mitä jos se jää tuon näköiseksi. (Hyvästi näyttelytähteys!) 

Ensinäkemältä totesin, että poni pystyy vammastaan huolimatta hengittämään ja syömään. Tuoreen omakohtaisen kokemukseni perusteella päättelin, että vaikka nenä olisi murtunut, sille tuskin voisi tehdä mitään. Jäin siis ensiseisomalta seuraamaan tilannetta.

Muutaman päivän turvottelun jälkeen soitin kuitenkin eläinlääkärille. Hän totesi, että vaikka nenä olisi murtunut, sille ei voisi tehdä mitään. Suullisen kuvauksen perusteella lohdutti, että vamma on todennäköisemmin kuitenkin pehmytkudoksessa. Yritän uskoa tähän, vaikka oman havaintoni mukaan juuri tuossa kohdassa on pehmytkudosta aika niukalti.

Joka tapauksessa hoito on - aika. Ja sen ajan aikana emme voi käyttää riimua, koska turpahihna tulee juurikin kipeään kohtaan. Tarvittavat talutustoimenpiteet suoritetaan kuolaimet suussa. Ne Ruusa sentään nappaa kiltisti.

Semmoista se on, elämä Ruusana ja Ruusan (sekä sen lapsen) kanssa.

P.S. Ihmeiden aika ei ole ohi: Ruusa on syönyt jo monta päivää psylliumia jauheena - ihan vaan ruokansa seassa. Mysliä ei tarvinnut lisätä normaalista kuin reilu desi.

8 kommenttia:

  1. Olette te aika uskomattomia =D Mutta nämä ne opettaa! En tiedä mitä iloa opeista on, mutta..

    Meilläkin uppoaa jauhe siementä paremmin, joten sillä mennään. Kiva, että maistuu!

    Tsempit Ruusalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllähän tämä vähän uskomattomalta välillä tuntuu. Onhan tässä vuosien varrella ollut monta sellaista kohtaa, missä olen katunut omaa virhettäni ponin hoidossa, mutta vammojen kohdalla en kovinkaan usein ole keksinyt, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Niin kuin nyt tässä.

      Toivon kyllä, että myös Albertia vähän kirpaisi tämä kolari, että ymmärtää jatkossa valita vähemmän haitallisia reittejä juoksentelulleen.

      Psylliumjauheen maistuminen ponille oli siksi iso ylläri, että edellisen kerran kun sitä kokeilin, poni ei suostunut ottamaan sitä edes suoraan suuhun ruiskulla... Olen kyllä iloinen, koska jauhetta tarvitaan niin paljon vähemmän kuin kokonaista siementä.

      Poista
    2. Jauhetta tosiaan tarvitaan paaaljon vähemmän mutta on se siemen silti hitokseen helpompi ollut saada tähän asti kaikille uppoamaan. Jatkossa pysyttelen siemenessä :P.

      Poista
    3. Minäkin syötin vuosia psyllium-kuurit kokonaisella siemenellä, koska aiemmin Ruusa ei suostunut syömään jauhetta. Mutta kun Ruusan täysi annos kokonaista siementä on joku 6 - 7 desiä niin se vaatii höysteeksi parin desin greenlineannoksen lisäksi jo sellaiset puoli litraa mysliä ja vähän melassisiirappiakin niin se istuu huonosti kaviokuumetaustaan.

      Jauheen on nyt syönyt ilman melassia, pelkän normaalin greenlineannoksen ja myslidesin kanssa. Nuolee vielä kupinkin. Ihme juttu. Kai se on vuosien varrella muuttunut niin paljon ahneemmaksi, kun nykyään uppoavat jo teolliset namitkin. Ne se ennen sylki suustaan ja pani huulet sen jälkeen tiiviisti yhteen, ettei suuhun pystynyt laittamaan "namia". :D

      Poista
  2. Meillä kävi myös viimekesänä varsan ja tamman yhteentörmäys. Tosin varsa juoksi suoraan emän lapa/kaula-alueelle. Kummallekaan ei kuitenkaan käynyt mitään, tosin varsa oli vähän aikaa vähän pöllähtäneen näköinen ja mietiskeli, että mitä juuri tapahtui :D

    Mutta harmittavia vastoinkäymisiä teillä, totean saman kun minulle todettiin: toivottavasti varsan kanssa parempi onni sairastapauksissa kuin emätamman :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eivät nämä yhteentörmäykset tosiaan mitään harvinaisia ole, mutta nyt vaan osumaa otti vähän herkkä paikka. Täytyy nyt toivoa, että tokenee entiselleen. Ruusalla on toistaiseksi ollut myös aika hyvä toipumiskyky, onhan se tietysti nuorikin.

      Täytyy toivoa, että Albertin kanssa olisi parempi onni, vaikka se on sekin jo monta kertaa säikyttänyt.

      Poista
  3. Voi herranjestas! :D Tsemppiä Ruusalle nenän paranteluun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikkea voi sattua! Täytyy sanoa, että vaikka tallinpitäjä on jo tottunut Ruusan vaivoihin niin minulle ne jostain syystä tulevat aina uudelleen yllätyksenä. Aina ajattelen, että nyt vaivat on selätetty ja alkaa nousu, mutta ikinä niin ei vielä ole käynyt.

      Poista