Sänkkärikelejä ainakin hetki

Hädin tuskin oli leikkuupuimuri ehtinyt saattaa päätökseen työnsä lähipellolla, kun sinne jo ponitädit kilvan suuntasivat.

Meille osui vuoronumero kakkonen. Olisihan tuolla hehtaareita kolmelle ponille olla yhtä aikaakin, mutta kun yksi poneista kirmaa vailla ihmisrajoitteita ja yksi on kolmevuotias ekalla sänkkäriratsastuksellaan niin otettiin varmuuden vuoksi vuorotellen.

Paras kuva heti alkuun. Kuva ei ole ensimmäiseltä sänkkärikokemukselta.

Itsehän en lähtenyt laisinkaan ratsastuspuuhiin, vaan vanhemman poniyksilön otin narunnokkaan.

Illan jo hämärtyessä pääsimme pellolle asti ja kyllähän siinä juoksenneltiinkin. Narun päähän vangittu yksilö muistutti ajoittain helium-palloa siinä määrin, että toisessa päässä olijaa alkoi huolestuttaa riskit omalle turvallisuudelle. Oikean helium-pallon kanssa voisi ulkoilla ilman tällaisia huolia.

No, siitäkin selvittiin ja poni pääsi/joutui käyttämään kinttujaan sitten myös vähän rakentavampaan liikuntaan. Aika hienosti ravaili pitkän köyden päässä ympyrää, ei näkynyt liikkumisen epämääräisyydestä - saati haluttomuudesta - jälkeäkään. Ihan kivasti pyöristi ylälinjaakin, todennäköisesti koska kyttäsi mahdollisuutta napata vauhdissa oljen seasta ruohonkorsia.

Tässä vaiheessa Albertin höyryt olivat jo haihtuneet ja se oli siirtynyt olennaisempiin tehtäviin pellon laidan laidunläntille. Riski varsan sotkeutua naruumme oli siis minimaalinen.

Ruusa ei tietenkään liikkunut yhtä kivasti sinä päivänä kun otettiin pari kuvaa.

Seuraavana päivänä pääsimme asiaan jopa aika komeassa auringonpaisteessa. Tällä kertaa otin lisävarusteeksi ajopiiskan. Sen avulla oli helpompi vakuuttaa Ruusa siitä, että sen on parasta hoitaa ylimääräiset pomppuhommat vähän loitommalla.

Mukaan saimme tallinpitäjän, joka oli inspiroitunut syksyn valosta. Saimme taas monta ihanaa kuvaa! Siltä varalta, että sattuu lukemaan, iso kiitos taas kuvista! Kaikki nämä kuvat on siis otettu kyseisellä kerralla, 25. syyskuuta. (Kuvien käsittely on jälleen omaa aikaansaannostani.)

Laaja aukea alue on innostanut Albertin melkoisiin vauhteihin!

Mäkitreeniinkin on mahdollisuus.

Sänkipellon pohja on nyt parhaimmillaan eli niin kauan kuin kelejä riittää, harrastamme siellä enemmän tai vähemmän säännöllisesti yhteisliikuntaa. Tämä "niin kauan kuin" voi tosin osoittautua aika lyhyeksi ajaksi, koska kuulemma koko täksi viikoksi on povattu vesisadetta. Pöh.

Ehkä vähän häiritsee, että yksi remmi roikkuu tuolla lailla.
Mutta ainakin näkyy, että riimussa on vielä pitkäksi aikaa kasvunvaraa!

Albertilla on näissä kuvissa asusteena vaaleanruskea nahkariimu, joka on otettu päivittäiseen käyttöön. Alberthan sai kyseisen vermeen syntymälahjaksi, vielä kerran kiitos siitä! Olen riimuun niin tykästynyt, että mieli tekisi korvata Ruusankin Bucasit eläinperäisellä tuotteella.

Albert ei ole ollut riimusta ihan yhtä innoissaan, vaan sille on tullut taas pieni väistämisreaktio pukemistilanteessa. Nostaa pään ylös ja saattaa pari askelta peruuttaakin, kun lähestyn riimun kanssa. Pitää vissiin jokainen varuste siedättää erikseen.

"Minua ei vieraat käsittele" T: Albert

Lisäksi olisi työn paikka siinä, että Albert antaisi muidenkin itseään käsitellä.

Tiistaina Ruusan vetäessä kunnon päiväkännejä nimittäin ilmeni, että varsan rauhallisuus ja toimivuus taluttaessa ulottuu tasan siihen, kun narun toisessa päässä on sama ihminen kuin aina ennenkin. Tyrkkäsin Albertin narun huolettomasti tallikaverin käteen ja yhtäkkiä varsa käyttäytyi kuin sitä ei koskaan olisi talutettu, hätääntyikin.

Onneksi eläinlääkäri pärjäsi varsin vahvasti huumatun tamman kanssa kaksin ja sillä aikaa minä pidin Albertin röntgensäteiden ulottumattomissa.

Kaikki laukkakuvat ovat näköjään samaan suuntaan, mutta haitanneeko tuo.

Aika tyhmäähän se toki on olettaa, että asiat olisivat itsestään yleistyneet eri ihmisiin ja tilanteisiin. Etenkin kun aikaisempi kokemus Albertin kanssa antaa aihetta olettaa ihan jotain muuta.

Ihan kivasti eläinlääkärihomma lopulta hoitui, mutta jotain niin sanotusti tarttis tehdä. Aika vähän olen Albertin kanssa apureita tarvinnut, mutta epäluuloa muita ihmisiä kohtaan en pysty yksin parantamaan.

Tässä kohtaa apukädet ovat välttämättömät, mieluiten useammat kuin yksi pari. Etenkin, kun viikon päästä tulee tunnistaja ja mikrosirukin pitäisi saada tuikattua Albertin niskanahan alle! Kääk!