Aikaansa ei tiedä meistä kukaan

Ajattelin ensin, että en kirjoita herkästä asiasta mitään, mutta vaikeneminenkin alkoi tuntua väärältä. Ikään kuin asia ei koskettaisi. Mutta kyllä se koskettaa ja järkyttää.

Puhun nyt tietenkin keskiviikkona tapahtuneesta tragediasta. 

Kun yksi lajin harrastajista menehtyy rakkaan lajin parissa, se pysäyttää ja järkyttää aina. Nyt tapaus sattui paikkakunnalla, jolla itsekin olen ponejani parilla tallilla pitänyt ja jolla siksi tunnen sieltä useammankin kyseiseen ikäryhmään kuuluvan ratsastajan.

Kun kuulin tapahtuneesta, ensimmäinen ajatus olikin, että pliis, ei kukaan tuttu. Valitettavasti kuitenkin oli. Tuttavuutemme oli pintapuolinen, mutta nuori, lahjakas ratsastaja oli silti jäänyt hyvällä tavalla mieleen. 

Bloggerissa hän oli laittanut nimensä perään hymiön. Sellaisena minäkin hänet muistan, iloisena ja hymyilevänä, aina ystävällisenä.  

Kaikkihan me tiedämme, että olemme valinneet vaarallisen lajin, jossa paha onnettomuus on oikeasti paha. Mutta ei sitä ajattele eikä voikaan ajatella, kun istuu hevosen selkään. 

Jokainen pitempään harrastanut on selvinnyt ehjänä tilanteesta, jossa olisi voinut käydä pahasti. 

Nyt pahin toteutui ja se järkyttää, tuntuu tarpeelliselta purkaa ajatuksia jotenkin. Läheisten tuskaa tuskin voi edes kuvitella. 

Instagramissa, jossa en ole, edesmennyttä on kuulemma muisteltu laittamalla tämän valokuvaustakin harrastaneen tytön ottamia kuvia mustavalkoisina. Minusta se on kaunis ele. Teen siis nyt samoin. 

Nämä kuvat hän on ottanut kolmevuotiaasta Ruusasta. Enpä olisi tuolloin osannut arvata, että kuvien sairas nuori poni eläisi pitempään kuin kuvat ottanut teinityttö.

Tuntuu niin epäreilulta, että joku joutuu lähtemään niin nuorena, kun elämän pitäisi vielä olla edessä.  

Koskaan ei tiedä, paljonko meillä kenelläkään on täällä aikaa. 

Pidetylle nuorelle naiselle hyvää matkaa sinne jonnekin ja läheisille lämmin osanotto.