Sellaista se omistajuus on - kuvahaaste

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai? Sain jo joskus syksyllä hevosenomistajuus-kuvahaasteen peräti neljältä bloggaajalta Reetalta (Ponipäiväkirja), Annelta (Tosi surkea hevosploki), Riinalta (Niin hyvin että hävettää) ja vielä Maukaltakin (Kaviouralta). Kiitos kaikille!

Toteutus on kuitenkin venynyt, koska en halua julkaista haasteita liian usein. Itse kun tykkään lukea blogeista etupäässä bloggaajan omia juttuja. Mutta onhan se aina kiva, kun joku muistaa.

Siispä asiaan.

KUVAHAASTEEN SÄÄNNÖT:

• Valitse neljä kuvaa, jotka kuvaavat parhaiten sanoja luottamus, onnistuminen, epäonnistuminen ja todellisuus.
• Neljän kuvan jälkeen valitse yksi vapaavalintainen kuva ja siihen kuvaa parhaiten kuvaava sana.
• Haasta kuvahaasteeseen viisi blogia, joissa bloggaajalla on oma hevonen. 
• Yksinkertaista ja helppoa!

Olen nyt sen verran tylsä, etten haasta enää ketään. Melkein kaikki suosikkiblogini ovat jo tämän haasteen tehneetkin tai ainakin saaneet.

LUOTTAMUS

Kuvana tämä ei ole kovin kummoinen, mutta jotenkin kovasti siitä tykkään. Se jotenkin kuvaa niin hyvin juuri sanaa luottamus. Poni on monesti laitumella köllähtänyt unille, kun olen tullut sen luokse. Tässä kesällä 2014 otetussa kuvassa olen jättänyt sateessa palelevalle ponille yöksi fleecevuorillisen sadeloimen ja tullut ottamaan sitä aamulla pois, mutta ponilla on ollut unet mielessä.

Lisäksi kuvassa makaa hevonen, jota en tässä asennossa ollut aikaisemmin bongannut. Luottamuksen osoitus sekin.

ONNISTUMINEN

Tähän kohtaan valitsin nyt kaksi kuvaa. Tämä ensimmäinen on yhdeltä ensimmäisistä ratsastuskerroista Ruusalla.

On vaikea edes kuvailla sitä onnen määrää, minkä saa itselleen kun pääsee ratsastamaan omalla ponillaan, jonka moneen kertaan uskoi menettävänsä ennen kuin pääsisi kertaakaan istumaan sen selässä.

Ja ylipäätään se, että olen vajavaisilla taidoillani saanut ponin hyväksymään ratsastajan. Vaikka poni on edelleen ratsuna äärimmäisen raaka, minusta sillä on mukava ratsastaa.

Pakko laittaa vielä tämä melko tuorekin kuva. Pidän itseäni sen verran onnettomana tusaajana, että tämän kuvan nähdessäni en voinut uskoa, että tässä on oma ponini ja vielä minä itse narujen toisessa päässä.

Ponin on ohjasajoon alkuopettanut ammatti-ihminen, mutta siitä tähän pisteeseen sen olen tuonut minä itse. Pitkien ohjien toisessa päässä ei yli kahteen vuoteen ole ollut ketään muuta kuin minä itse. En ole voinut ihan kaikkea mokata, jos poni edes hetkittäinkin liikkuu näin.

EPÄONNISTUMINEN

Hevosenomistajuuteni absoluuttisesti suurin epäonnistuminen on ollut se, etten saanut pidettyä elämäni ponia terveenä.

Sitä suren joka päivä ja syytän itseäni ponini sairastumisesta. Jos vain olisin kuunnellut vaistoani enkä muita ihmisiä, jos vain olisin vienyt aiemmin klinikalle. Poni voisi olla nyt terve.

Kuvassa 1-vuotias Ruusa valmistautuu elämänsä ensimmäiseen, mutta valitettavasti ei todellakaan viimeiseen, keuhkojen tähystykseen.

TODELLISUUS

Todellisuutta on se, että suurin osa hevostelustani menee ponin hoivaamiseen. Ja vaikka iso osa ajasta menee erilaisten vaivojen kanssa painimiseen, minusta on ihanaa käydä tallilla ja viettää aikaa ponini kanssa.

Kun välillä olen tallilta poissa vaikka päivänkin niin minulla on heti valtava ikävä Ruusaa. Ja Ruusa on aina vastassa korvat hörössä, aina valmis lähtemään mukaani. Kerrat, joina se on kävellyt poispäin nähdessään minun tulevan, ovat yhden käden sormilla laskettavissa. (Silloin kun jonkun vaivan hoito on ollut siitä erityisen ikävää.) Tuntuu, että mitä enemmän käyn ponin luona, sitä iloisempi se on minut nähdessään.

Kuva on otettu joskus viime keväänä ja se on aikaisemmin näkynyt blogissa vain bannerikuvana.


ONNELLISUUS

Mikään ei tee minua onnellisemmaksi kuin nähdä oma ponini onnellisena. Tämä kuva on 2-vuotiskesältä, jolloin poni voi varsin hyvin. Ruusalla oli painikaverina kesällinen orivarsa, jonka kanssa se leikki lakkaamatta. Ja tietysti onnellisuutta lisäävät kesän kauniit illat.