Hyvää uutta vuotta - ja mites se viime vuosi menikään

Hyvää vuotta 2016 kaikille! Käsittämätöntä, että Ruusa-poni on tänään virallisesti jo viisi vuotta. Ponitätien ikä onneksi vaihtuu virallisesti vasta oikeana syntymäpäivänä eli tässä tapauksessa vasta syksyllä.

Tässä blogissa ei muistaakseni ole hirveästi vuosikoosteita harrastettu, mutta vuoden 2015 aikana lukijakunnassa on tapahtunut sen verran muutoksia ja kasvua, että ehkä sellainen on kuitenkin paikallaan.

Kun omistaa perussairaan ponin, vain yksi asia on varmaa: epävarmuus. Siksi viime vuodelle ei tullut hirveästi tehtyä suunnitelmia saati asetettua tavoitteita.

Suurin ja tärkein tavoite oli, että saisin ponin pidettyä hengissä vuoden loppuun asti ja se toteutuikin. Kauaksi ei epäonnistuminen tosin jäänyt. Kesällä ponilla oli niin paljon hengitystieongelmia, että sen lopetuksen tiellä oli ainoastaan oma kykenemättömyyteni tehdä lopullisia ratkaisuja ennen kuin kaikki oljenkorret on käytetty. Onneksi hengitys syksyllä alkoi taas toeta ja joulukuussa päästiin tarttumaan siihen viimeiseen oljenkorteen eli siedätyshoitoon.

Katso, äiti, ilman taluttajaa! Tämä oli joskus keväällä, jolloin olin ratsastanut Ruusalla muutamia kertoja.

Toinen tärkeä tavoite oli päästä edes vähän ratsastamaan omalla ponilla. Jälleen voin ylpeänä kertoa, että olen todellakin tänä vuonna ratsastanut myös Ruusalla. Ja vieläpä monta kertaa, kaikkia askellajeja, kentällä ja maastossa.

Jos ratsastuskerroille rupeaisi laskemaan hintaa ponin ylläpitokustannusten perusteella niin kyllä kuulkaas on arvokasta hommaa tämä Ruusa-ratsastus. Mutta kuka niin hullu olisi, että jotain kustannuksia alkaisi laskea? Siinä voisi usko omaan mielenterveyteen olla vielä kovemmalla koetuksella kuin tähän asti. Mutta ainahan raha johonkin menee joka tapauksessa...

Kansallisen poninäyttelyn palkintosaalis.

Toiminnallisesti vuosi meni kyllä ihan hienosti sikälikin, että näyttelymaksuihin sijoitetuille rahoille tuli materiaalista vastinetta.

Etupäässä vastine toki oli palkintokaapin täytettä eli ruusukkeita ja pokaaleja. (Niitä tuli muuten aika paljon, vaikka itse sanonkin.) Ruusa nappasi kuitenkin myös yhden rahasijan (Vermon poninäyttelyssä siis todellakin jaetaan myös rahapalkintoja)  ja mätsäripalkinnoista on ainakin arnika-linimentti tullut käyttöön. Cothivet-suihkeelle saattaa myös tulla jossain vaiheessa käyttöä (toivottavasti ei kovin paljon kuitenkaan).

Mätsärin BIS II -kassissa tullut lisäravinnepurkki, Equitop Myoplast, on vielä korkkaamatta. Kerran katsoin Agrimarketissa, mikä voiton arvo oli, ja jumantsukka sellainen pönikkähän maksaa melkein satasen! Mätsäreissä on parhaat palkinnot, sanotaan, ja näemmä tosiaan onkin. Kaipa kyseinen purnukka on jossain vaiheessa käytettävä.

Palkintokaapin varsin muhkean komeat täytteet ja Ruusan ratsastukset saavat vuoden saldon plussan puolelle. Muutenhan siinä nyt ei kamalan paljon ole ollut kehumista, kun käytännössä koko vuosi murehdittiin keuhkoja ja välillä vähän jalkojakin.

Ruusa Vermossa. Kuva © Kiia Kuokka / Tunturiharakka.net

Omaponeilun ulkopuolinen hevostelu on mennyt tänä vuonna siinä mielessä ihan kivasti, että sitä on tullut harrastettua. Itse asiassa siihen puoleen on tullut pantua aikaa, energiaa ja ennen kaikkea fyffeä enemmän kuin vuosiin (myönnetään, kokonaiseen vuosikymmeneen).

Vuoden alussa aloitin taas säännöllisen tunneilla käymisen, Mia Pasasen pätevässä ohjauksessa. Ratsastukseni on tämän vuoden aikana ollut istunnasta apujen käyttöön täysremontissa.

Kesällä kävin myös Katariina Kaartinen-Alongin erinomaisilla kursseilla (kurssi 1 ja kurssi 2/1 sekä 2/2).

Katariinan kurssilla elokuussa.

Kun tähän vielä lisätään syksyllä jatkettu säännöllinen vuokrahevosratsastus, pääsin hevosen selkään vuonna 2015 ihan mukavan määrän kertoja.

Kaiken tämän remontoinnin tuloksena ratsastukseni on mennyt jonkin verran parempaan suuntaan. Tokikaan en ole vielä siellä, mihin ennen tätä 10 vuoden tuntitaukoilua jäin, mutta toisaalta en ole palannut samalle polulle, miltä tuolloin lähdin, vaan olen lähtenyt taas vähän uuteen suuntaan.

On myös myönnettävä, että kaiken kovan työnkin jälkeen istunnassa on vielä älytön määrä työtä edessä. Olen ymmärtänyt, että ennen kuin saan istuntani kuntoon, en saa muita ratsastuksellisia ongelmiani ratkaistua.

Rimppels laitumella syyskuussa. Silloin tunnelmat olivat kuvan sävyjen mukaiset.

Blogillisesti vuosi on ollut varsin mukava. Vuoden alussa lukijoita oli muistaakseni noin 60 ja vuoden lopussa tasan 100. Välillä lukijamäärä on mennyt alaspäinkin, mutta pääosin on nautittu noususuhdanteesta. Tärkeintä on tietysti se, että blogilla on ollut aina ihanat lukijat. Kiitos kaikille, huippua, että olette mukana!

Vuoden blogillinen kohokohta, suorastaan sellainen warholilainen 15 minuuttia julkisuudessa, koettiin marraskuussa. Silloin julkaisin kirjoituksen Tiedoksi niille, jotka harkitsevat parisuhdetta hevosihmisen kanssa. Ihan odottamatta se herätti hevos- ja vähän muissakin ihmisissä sen verran vastakaikua, että lähti kiertämään Facebookissa ihan käsittämättömällä laajuudella.

Bloggerin katsojamääriin ei tietystikään voi luottaa, mutta jotain osviittaa antanee se, että Bloggerin mukaan tekstiä on luettu yli 31 000 kertaa (kun tätä ennen yksittäinen blogiteksti on kerännyt Bloggerin mukaan parhaimmillaan vajaat 900 lukijaa) ja sitä on myös kommentoitu kymmeniä kertoja. Onhan tällainen pienehkölle tavisblogille ihan ainutkertaista.

Toivottavasti tänä vuonna saadaan ainakin nauttia tästä.

Että sellainen vuosi. Nyt vaan leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, vai miten se meni. Tulevan vuoden tavoitteita en uskalla julkisesti asettaa.

Mikäänhän ei ole niin varmaa kuin epävarmuus - tänä vuonna epävarmaa on myös omien töiden jatkuminen. Mutta juoksee tässä palkka maaliskuun puoliväliin, joten sitä ennen ehtii käydä vielä ratsastustunneilla ja helmikuulle on yksi kurssikin varattu.