Priorisointi ja aikalisä

Ruusan nesteilleen jalan kannalta päätös piikittää siihen kortisonia oli nappiveto: jo seuraavana päivänä neste oli poissa.

Mutta kuten tyypillistä, ei niin hyvää etteikö jotain pahaakin. Vaikuttaisi nimittäin siltä, että Ruusan kodinvaihtokiintiö on täyttynyt. Äkillinen muutto uuteen paikkaan ja suoraan koppihoitoon meni jo kiitiön yli. Ponilla sekosi ensin pää ja sitten maha.

Kun Ruusa pääsi keskiviikkona koppihoidosta, se näytti taas vinttikoiralta. Yöheinät se oli vain sekoittanut puruihin, mahaan tuskin oli monta kortta päätynyt. Ei tarvittu kummoistakaan sherlockia huomaamaan, että ponilla oli maha kipeä.

Heti seuraavalla tallikäynnillä aloitin Antepsin-lääkityksen. Tai ainakin yritin. Apteekista minulle kerrottiin, että nestemäinen Antepsin on valitettavasti loppu niin hyllystä kuin tukustakin.

Antepsin-pillereiden pakottaminen ponin kurkusta alas osoittautui, kuten nykyisin on muodikasta sanoa, haasteelliseksi. Suomeksi sanottuna käytännössä mahdottomaksi. Onneksi löysin omista kätköistäni mahalääkettä vajaan pullon nestemäisessä muodossa - eikä se ollut edes vanhentunutta.

Tästä huolimatta ponin tila ei vaikuttanut nousujohdanteiselta. Pikkutarhaan yksikseen vangittu Ruusa oli kuin ohut varjo itsestään. Se lähinnä ramppasi levottomana eikä syönyt mitään. En ole ikinä nähnyt poniani niin ahdistuneena.

Perjantaihin mennessä myös tallinpitäjä oli uudesta hoidokistaan jo erittäin huolissaan. Hän ehdottikin vaivojen priorisointia. Hoidetaanko jalkaa, joka ei alunperinkään ollut viemässä ponia monttuun, vai mahaa, joka pahaksi päästyään hyvinkin voisi osoittautua kohtalokkaaksi?

Laitumella oli jo aika hämärää, kun rimpula oli saanut paluujuhlat
juhlittua ja malttoi taas kävelläkin. Suojat jäivät kuljetuksesta jalkaan rallin ajaksi.

Totesin, että maha olisi nyt prioriteetti numero yksi. Ottaisimme tallinvaihtoon aikalisän.

Syteen tai saveen niin rimpulan jalkasaikku päättyi heti perjantai-iltana.

Kun Ruusa pääsi tutun laitumen vieressä ulos trailerista, se ryhtyi välittömästi syömään ruohoa. Ystävien seuraan päästyään se johdatti joukot riemukkaaseen laukkaan ympäri laidunta (jonka olin jalan takia kuitenkin puolittanut) ja ryhtyi sitten tankkaamaan.

Tuntemani poni heräsi taas henkiin.

Tänään aamulla takavatsa näytti olevan jo vähän vähemmän krampissa eikä jännetuppikaan vaikuttanut ottaneen nokkiinsa.

Hain kuitenkin Viikistä tukihoidoksi pari tuubia Gastro Gardia. Eläinlääkäri suositteli antamaan puolikasta annosta runsaan viikon ajan. (99 prosenttia ajasta harmittaa, ettei ponini paina enempää kuin iso shettis, mutta Gastro Gardia maksaessa tästä voi iloita.)

Valitettavasti Ruusa ei voi jäädä laitumelle ikuisesti eikä laidunkamujen kotitallissa ole tilaa.

Jalkahoitopaikka oli oikein mukavanoloinen, mutta ei ehkä sittenkään Ruusan koti. Tähän tulokseen päädyimme yhteisymmärryksessä tallinpitäjän kanssa: Koettelemuksissaan laihtunut ja mahavaivaistunut poni tarvitsisi vapaan heinän ja tällä tallilla sellaisen voisi järjestää vain yksiössä. Yksintarhaus kuulostaa minusta surulliselta vaihtoehdolta mille tahansa hevoselle, mutta Ruusalle kerta kaikkiaan mahdottomalta.

Nyt pitäisi sitten pikavauhtia löytää uusi, sopiva koti. Seuraavan paikan on pakko olla vähän pysyvämpi tai poni todellakin stressaa itsensä kuoliaaksi. Ei ole varaa mihinkään tallipaikkashoppailuun.