Kuinka takakenoisesta löysästä spagetista tehdään ratsastaja eli kurssiantia

Kuten jo usein todettua, omasta mielestäni istun hevosen selässä suhteellisen pystysuorassa ja nätisti. Miksi siis videolla muistutan pikemminkin keitettyä spagettia takakenossa? Olen toki tiedostanut, että istunnassani on korjattavaa siellä sun täällä. Mutta en ole ihan sisäistänyt näyttäväni selässä siltä kuin yrittäisin tanssia salsaa.

Todellisuus paljastui jälleen kerran kuvitelmia karummaksi, kun osallistuin menneenä viikonloppuna Katariina Kaartinen Alongin kurssille Riding with connection. Katariina on Mary Wanlessin oppilaita.  

Aiemmatkin käymäni istuntakurssit ovat olleet antoisia, mutta vasta nyt moni avainasia alkoi oikeasti avautua. Suosittelen lämpimästi! Ja tämä kirjoitus on tietysti vain pieni pintaraapaisu kurssin aihepiireistä siten kuin minä asiat ymmärsin.

Nyt tiedän, mistä käsin lähden korjaamaan joka suuntaan hajoavaa istuntaani.

Ainakaan aloituspiste ei ole käsi, jonka aika pitkään luulin olevan ratsastuksessani se suurin ongelma. Mutta käden kovuus onkin seuraus, ei syy. Käden korjaaminen ensin ja muusta istunnasta erillään olisikin vähän kuin peittäisi jalan avomurtuman laastarilla ja kuvittelisi voivansa sitten taas juosta.

Hevosen kyljen kaivaminen kantapäällä kääntää
polven ja reiden ulkokiertoon ja hevonen
temperamentista riippuen joko hidastaa tai juoksee alta.
Kuka arvaa, kumpi sopi paremmin lainaratsun kuvioihin?

Käden sijaan istuntaongelmieni kovin ydin on ihan muissa raajoissa. Aivan erityisesti tarkkailuluokalle joutui reisi.

Reisi on sikälikin tärkeä kehonosa, että sen päällä pitäisi levätä aika iso osa ratsastajan painosta (myös keventäessä).

Aivan ensisijaisen tärkeää on, että reidet pysyvät alhaalla. Tämä tarkoittaa sitä, että polven pitää osoittaa kohti maata 45 - 55 asteen kulmassa (suhteessa maahan).

Pohje puolestaan sijoitetaan niin, että nilkka asettuu samaan linjaan takapuolen ja hartioiden kanssa.

Oikeat lihakset tähän voi löytää, kun kuvittelee olevansa polvistumassa alttarille.

Kun reidet on saatu alas, ne pitää saada vielä käännettyä sisäänpäin niin, että ratsastushousun ulkosauman takana on vähintään yhtä paljon lihaa kuin edessä, mieluusti enemmänkin. Reisi "halaa" hevosta tiiviisti, mutta puristaa ei saa.

Ulkokiertoon tottuneesta reiden sisäkierto tuntuu vähän samalta kuin hiihtäminen aurausasennossa.

Minun jalkani ei aluksi halunnut noudattaa ideaaliasennon ohjeista ensimmäistäkään. Polvi halusi kivuta ylöspäin, reisi kääntyä ulospäin ja pohkeen mielestä paras paikka olisi ollut lähellä hevosen kainaloa.

Aivan erityisen paljon jalan kanssa varmasti saa tulevaisuudessakin tapella, kun käytän pohjetta. Pohjetta käyttäessä varpaani vääntyvät ulospäin ja vievät koko jalan mukanaan.

Näin käy varsin helposti, jos pohkeen ymmärtää sijaitsevan jossain kantapään tienoilla. Siellä se ei kuitenkaan ole, vaan sijaitsee enemmän tuossa nilkan ja polven välissä.

Hevoseen kannattaa kuulemma tähdätä lähinnä pohkeen sisäreunalla, ei niinkään takareunalla. Ja sisäreunallakin vain, jos tarvitaan lisäbuustia istunnan tueksi (täydellisessä maailmassa tämä tarkoittaisi samaa kuin ei koskaan). Muun ajan pohje olisi hyvä pitää kokonaan irti hevosesta.

Yleensähän minulle on kentän keskeltä huudeltu jotain sen suuntaista kuin "pohje kiinni". Nyt huudeltiin päinvastaista. Kieltämättä "jalka irti" kuulostaa ihan ihmisjärjelläkin hevoselle isommalta ja ymmärrettävämmältä palkinnolta kuin "jalka puristaa vähemmän".

Pohkeen irrottaminen on tosin käytännössä hankalaa, kun se oikeaoppisesti aseteltuna sijoittuu suoraan hevosen kyljen leveimpään kohtaan. Opettaja huomauttikin, että lainaratsu oli minulle selvästi liian iso (leveähkö, noin 162 senttiä korkea puoliverinen). Lisää syitä pysytellä etupäässä poniratsastajana!

Toiselta ratsastustunnilta. Asento on jo vähän parempi, mutta kellahtaa helposti takakenoksi, kun asiaan ei keskity koko ajan. Tässä pidän kuminauhaa peukalosta alaselän kautta toiseen peukaloon, jotta ymmärtäisin keskittyä alaselän lihasten jämäköittämiseen, selän "täyttämiseen". Helposti sitä käyttää vain etupuolen lihaksia. 

Mitä ylävartaloon tulee, tällaisen takakenottajan piti kuvitella, että edessä on pleksilasi, jota vasten painaudun.

Ylävartalon pitäminen suorassa helpottaa kummasti istuinluiden pitämistä oikein, eli suoraan kohti hevosta. Jos istuinluut ovat väärässä asennossa, ei voi ratsastaa oikein. Juuri istuinluilla ratsastaja nimittäin mm. pyytää hevosta taipumaan.

Jos ratsastaa selkä notkolla, istuinluut kääntyvät taakse ja saavat hevosenkin notkistamaan selkäänsä. Jos ratsastaja taas kallistuu takakenoon, istuinluut taipuvat eteenpäin ja puskevat hevosen etupainoiseksi. Tämä selittääkin paljon!

Takakeno ja "salsaaminen" korjattiin samoilla lihaksilla. Olen vieläkin järkyttynyt siitä, miten paljon liikettä vartalossani on ollut. Minä kun olin kuvitellut vain mukautuvani hevosen liikkeeseen. (Nyt ihan totta pitää ruveta videoimaan paljon.)

Vartalon liikuttelu hevosen selässä luo aina ylimääräistä hälyä, jonka läpi hevosen pitäisi havaita varsinaiset avut. Mitä enemmän ratsastajan kehossa on liikettä, sitä vaikeampi hevosen on ratsastajaa ymmärtää.

Mitä vähemmän ratsastaja satulassa liikkuu, sitä parempi. Toki hevosen liikkeeseen on mukauduttava, mutta jos liike on niin iso, että se näkyy ulospäin, tuotetaan jo hälyä.

Keitetyn spagetin sijaan lonkan yläpuolelle jäävän vartalonosan pitäisi muistuttaa pilaria. Tai oikeastaan kolmea pilaria, joista yksi on selkäranka ja kaksi kyljet. Pilarien pitää olla niin suorassa ja niin jämäkät, ettei tuntuisi missään, vaikka joku nousisi hartioille seisomaan.

Meikäläisen pilareille ei kyllä kenenkään tekisi mieli kiivetä eikä sellainen olisi järin turvallistakaan.

Tyyppi yrittää pinnistää itsestään muutaman askeleen harjoitusravia. Istuntapakka yrittää hajota, mutta kuvassa näkyy melko merkittävä parannus aikaisempaan harjoitusraviasentooni. Sitä voi halutessaan kauhistella esim. tässä postauksessa. Luulen, että lähden korjaamaan ohjien pituutta yms. vasta, kun olen saanut muun paketin pysymään kasassa. Hevonen ei toki liiku kovin lennokkaasti, mutta kuitenkin jo paremmin kuin alkutunnista, jolloin se ei mielellään olisi ravannut ollenkaan. 

Tällä hetkellä todellakin tunnen, että syviä lihaksia on tullut viikonloppuna käytettyä.

Koska liikkuva hevonen kohdistaa ratsastajaan tietyn määrän energiaa, ratsastajan pitää pystyä lähettämään sama energia takaisin - ihan vaan pysyäkseen kyydissä ja tasapainossa. Kun haluaa vaikuttaa hevoseen, tarvitaan vielä enemmän voimaa.

Tämä energia tuotetaan (syvillä) lihaksilla.

Avainsana on ponnistus. Se on kuulemma vähän kuin synnyttäisi lasta. Siitä minä en tiedä mitään, mutta kuulemma samantyyppinen ponnistus on käytössä myös esim. kakatessa.

Oikeanlaisessa ponnistuksessa alavatsa ja alaselkä puristuvat tiiviiksi ja pullistuvat hitusen ulospäin. Tämän pullistuksen voi tuntea, jos laittaa kädet vasten lihaksia, mutta katsoja ei sitä näe. Lihaksia ikään kuin käytetään yhtä aikaa sisään- ja ulospäin.

Mitä alemmas vartalossa ponnistuksen saa, sitä parempi. En tullut kysyneeksi miksi, mutta kuvittelisin, että tarkoitus on saada ponnistus mahdollisimman lähelle hevosta ja omaa painopistettä.

Oikean ponnistuksen voi löytää esimerkiksi kuvittelemalla, että alavatsan ja alaselän ympärille on sidottu kuminauha ja yrittämällä sitten puskea lihaksia tätä kuminauhaa vasten. Itse asiassa kuminauhan voi myös aivan kirjaimellisesti sitoa ympärilleen. Kummasti se helpottaa ajatustyötä.

Tai voi kuvitella häpyluun yläpuolelle pienen reiän, josta sitten yrittää työntää ilmaa ulos kuin tyhjentäisi ilmapatjaa. Kuvitelmaa tehostaa sihiseminen - ja samalla on pakko hengittää.

Myöhemmin selvisi, että ponnistusta pitäisi olla myös kyljissä.

Peräänantoon hevonen pitäisi saada suuntaamalla ponnistus sen niskan alkupäähän. Hevosen pitäisi reagoida tähän työntämällä kaulaansa poispäin ratsastajasta, jolloin sen selkä nousee. Ohjien pituudella ratsastaja kertoo hevoselle, mihin asti sen tulisi venyttäytyä. Noin niin kuin tiivistettynä.

Kaiken jo mainitun lisäksi ratsastaessa pitää tietysti koko ajan pitää istuntapalikat oikeilla paikoillaan, olla jännittämättä pakaroita - ja hengittää.

Ihanan helppoa (teoriassa)!

P.S. Saatan saada kurssilla kuvattuja videoita itsellekin, nyt minulla on vain toiselta tunnilta muutama satunnainen pätkä, jotka ystävällisesti otti kaverini kentän laidalta. Pitää yrittää opiskella, miten saisin leikattua videoita ja laitettua ne blogiin, saa vinkata ohjeita.