Murheenkryyniä moikkaamassa

Blogin niin sanottu päätähti on edelleen elossa. Tämä tuli omakohtaisesti todistettua eilen, kun piti keskeyttää omaponiton loma murheenkryynin pedikyyriajan takia. Teiniponi toivotti oman ihmisensä tervetulleeksi lämpimällä hörinällä. Kyllä kannatti ajaa 2 tuntia suuntaansa (tämä ei ollut edes sarkasmia).

Poni olikin ehtinyt kasvattaa jokseenkin järkyttävät korkokengät. Olihan tässä nyt vuoluväli lipsahtanut peräti neljään viikkoon... (Tämä oli sarkasmia.) Aika reilusti oli nipsaistava pois.

Mistä tätä sarveisainetta oikein tulee?

Vuolun aikana ötökät söivät ponia, kaikki oli huonosti ja nälkäkin tuli kesken kaiken. Jossain vaiheessa vuolija ja omistaja tajusivat, että poni on onnistunut siirtämään pedikyyripaikkaa moneen otteeseen. Ruvettiin välineiden sijaan siirtämään ponia. Helteen uuvuttama teinieläin alistui hetkellisesti ja antoi laittaa melkein kokonaisen kavion ilman ylimääräisiä jumppia.

Sellaista se on tuo laidunelämä. Unohtuvat vähäisetkin sisäruokintakaudella kehitetyt käytöstavat. Syksyllä poni joutuu takaisin käytöskoulun ykkösluokalle, ellei sitten peräti eskariin.

Kuvia eiliseltä ei ole, koska pikkukamerasta loppui akku enkä jaksanut rahdata isompaa mukaan. Tämä on otettu juuri ennen reissua. Viime kesänä ponille tuli laidunaikaan vähän muhkeutta myös ylälinjaan, nyt kaikki on mennyt alas. Voiko olla, että viime kesänä harrastettu ohjasajo on ollut asiassa avuksi?

Ponin kaviot saatiin tällä kertaa kivasti kuntoon. Parilla viime kerralla vuolijaa mietityttänyt mustelmakin oli kadonnut toisesta etukaviosta.

Tädin mieleen jäi kuitenkin kaivertamaan epäilys - tai tarkemmin ajateltuna oikeastaan melkoinen varmuus - siitä, että ponin oikeassa takajalassa on nyt jotain rikki tai vähintään tulehtunut. Puhun nyt siitä takajalasta, jonka takapolven venkurointien takia kesäkuussa kävimme klinikalla. Huoleni ei nyt kuitenkaan kohdistu polveen, vaan hiukan vuohisen yläpuolelle.

Kyseisessä takajalassa nimittäin jännetupen seutu muistuttaa sormituntumaltaan vesipatjaa. Mittakaava on onneksi huomattavasti vesipatjaa pienempi, mutta kuitenkin riittävän muhkea pistääkseen omistajaa kipeästi myös silmään.

Poni ei ole yrittänyt osua turvotusta puristelevaa tätiä kaviolla päähän. Tätä pidän varsin lupaavana merkkinä siitä, ettei turvonnut kohta ole kipeä. Jänteet ja muut jalan olennaiset osaset myös tuntuvat nestemäisen turvotuksen alta selvästi.

Toisaalta on kuitenkin kiistatta niin, ettei varsinkaan 3-vuotiaan jaloissa kuuluisi minkään kohdan tuntua vesipatjalta, edes pienessä mittakaavassa. Erityisen huonosti pystyn sivuuttamaan sen tosiseikan, että pehmeyttä on vain yhdessä jalassa.

Laidunolosuhteissa kylmääminen on hoidettava kotoa roudatuilla kylmäpusseilla ja savella.
Poni ei arvosta omistajansa vaivannäköä vaan pyrkii tekemään siitä entistäkin vaivalloisempaa.

Sama jännetuppi oli turvoksissa jo ennen lomaa, mutta tuntui kylmäyksellä laskevan. Nyt turvotuksen kanssa on palattu lähtöruutuun.

Koska poni ei ennen lomaa liikkunut millään tapaa epäpuhtaasti, päädyin ihan omatoimisesti hoitamaan potentiaalista jännevammaa hoitomuodolla nimeltä "ei tehdä mitään" (SHKL:n vuonna 2012 julkaistun artikkelin mukaan tämä on ihan olemassa oleva jännevaurion hoitomuoto).

Eilen vähän juoksutin Ruusaa nähdäkseni takajalan tilanteen. Poni ei se onnu, mutta ympyrällä liike oli jotenkin ehkä hieman...jotain. Näinkö todella jotain vai kuvittelinko? Olosuhteet mahdollisen ontuman toteamiseksi eivät ole ideaalit, kun ympyrälle löytyy paikka vain kaltevasta ja epätasaisesta heinikosta.

Mutta ihan totta hei. Olisiko liikaa vaadittu, että ihminen saisi levätä ponihuolilta edes yhden kesän? Tai edes neliviikkoisen loman ajan? Ja onko perimmäinen syy huoliin ponissa vai omistajassa?

Tässä vaiheessa olisin melkein valmis hoitamaan mahdollista jännevammaa hoidolla nimeltä pulttipyssy.

Mutta onhan sekin mahdollista, että sillä ei ole jännevammaa tai muutakaan liikutusta rajoittavaa ongelmaa. Periaatteessa.