Hoitoratkaisuja, ehkä vääriä

Klinikkareissua edeltävä yö tietää vähintään heräiltyä tai mahdollisesti kokonaan valvottua yötä. Yön aikana ehtii pyörittää kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita päässään loputtomalla toistolla. Viimeistään vähän ennen herätyskellon soittoa on päästy jo ajatukseen, että kyllä vaiva varmasti on nyt ponirukalle kuolemaksi.

Tänään kävin siis Ruusan kanssa klinikalla tarkistuttamassa jo jonkin aikaa turvotelleen takajalan tilannetta. Koska huolen noustessa on päästävä tutkimuksiin asap, en saanut rimpulalle aikaa sen jalka-asioiden omalääkärille vaan jouduin tyytymään vieraaseen eläinlääkäriin.

Monenlaisten tutkimusten lopputulema oli, että ponilla on jännetupentulehdus. (Kas, yksi omista diagnoosiehdokkaistani.) Syy tällaiseen saattaa olla rasitus (mahdollisesti takapolven vaivojen heijastumaa) tai ehkä venähdys (täysin mahdollinen selitys, kun kyseessä on savipohjaisella laitumella juoksenteleva eläin).

Eläinlääkärin mielestä jänteeseen oli paras piikittää kortisonia, että saadaan tulehdus rauhoittumaan. Hän esitti asian sen verran vakuuttavasti, että jalan hoitamattomuuden aiheuttamasta huonosta omatunnosta ja unenpuutteesta kärsivä omistaja päätyi pitämään piikitystä jos nyt ei välttämättömänä niin vähintäänkin vastuullisimpana vaihtoehtona.

Toinen vaihtoehto olisi ollut jatkaa ulkoisella hoidolla.

Jälkikäteen tuli piikkikrapula: olikohan 3-vuotiaan ponin pienen jännetupentulehduksen hoito piikittämällä kuitenkin vähän ylimitoitettua? Turvotus kun on vastannut kylmäykseenkin ihan kivasti. Jalka ei ollut missään vaiheessa edes kipeä. Nyt kyllä saattaa ollakin.

Ja kun piikitetään, tulee pakkolepoa. Pakkolepo ei onnistu kahden hehtaarin laitumella kavereiden kanssa.

Niinpä piikkikrapulan lisäksi tuli ahdistus siitä, että rimpula joutui ex tempore muuttamaan uuteen kotiin. Olisin suonut rimpulalle vähän pehmeämmän laskun uudelle tallille kuin koppihoidon. Sinne se jäi huutelemaan mamin perään, kun mamin piti lähteä ansaitsemaan rahaa ponin tuleviin klinikkareissuihin.

Onneton teinieläin koppihoidossa.

Ei tainnut taaskaan tulla valittua oikein. Tässä seilataan nyt ääripäästä toiseen: ensin ei hoideta mitenkään, sitten piikitetään. Olisiko joku keskitie ollut kumminkin mahdollinen ja jopa parempi? Voisiko joku neuvoa tien sellaiselle keskitielle?

Huomenna poni sentään pääsee jo vähän jaloittelemaan ja natustelemaan vihreää sairastarhassa. Pakkolepo pikkutarhassa kestää viikon. Sen jälkeen saa "vähitellen" palata normaaliin liikuntaan.

En tiedä, mitä "vähitellen normaaliin liikuntaan palaaminen" tässä tapauksessa tarkoittaa, kun ponin liikunta on koko kesän ollut lähes pelkästään vapaavalintaista itsetoteutusta laitumella. Ja siihen itsetoteutukseen kuuluu olennaisena osana myös kiitolaukka kavereiden kanssa.

Voisiko joku kertoa ponille, että sen pitäisi isompaan aitaukseen päästyään riekkua vähän tavallista vähemmän?

Seuraava pohdinnan aihe on se, palautanko ponin ensi viikolla tutulle laitumelle vielä joiksikin viikoiksi vai jätänkö sen suosiolla uuteen paikkaan, jossa myös on ollaan laitumella niin kauan kuin laitumen pohja kestää.

Tavallaan tuntuisi ehkä turvallisemmalta viedä poni takaisin tuttuun paikkaan, jossa jo valmiiksi rakkaat kaverit eivät ainakaan sitä jahtaa tai potki. Kahden hehtaarin laitumesta voisi myös aidata alkuun vähän pienemmän, ettei kiitorataa olisi ihan niin ruhtinaallisesti.

Uudessa paikassa lauman koostumus muuttuu joka tapauksessa syyskuussa, kun porukkaa tulee lisää. Ja lauman koostumuksen muuttuminen lisää aina stressin ja loukkaantumisen riskiä.

Vai aiheutanko lisästressiä nimenomaan sellaisella paikasta toiseen rehaamisella?

Tässähän sitä onkin aihetta pohdintaan seuraavien unettomien öiden puhteiksi. Jos jollakulla sattuisi olemaan mielipiteitä aiheesta, saa mieluusti kertoa.