Sinistä mä keräilen - kesän näyttelykautta korkkaamassa

Ruusalle sopii minusta hyvin tuo sininen väri. Hyvä niin, sillä ponin näyttelyura näyttäisi jatkuvan yllätyksettömän sinisellä teemalla näin 3-vuotiskaudellakin.

"Olen kynttilä." Ruusalle ei ihan tuo poseeraaminen maistunut tänään.  Miten niin "taipumusta alakaulaan" (ks. lausunto alla)?

Olimme siis tänään Janakkalassa nuorten welsh-ponien näyttelyssä.

Siellä oli harvinaisen laaja (ja vieläpä erittäin kovatasoinen) B-welsh-edustus. Tämä tarkoitti sitä, että toista kertaa Ruusan näyttelyuralla samaan luokkaan ravasi myös kilpakumppani. Toinen 3-vuotias B-welsh-tamma oli melko kovasukuinen ja minun silmääni rakenteeltaan Ruusaa korrektimpi. Ja hurjan söpö. Niinpä heti ajattelin, ettei Ruusalla ole jakoa.

Vaan niin se toinenkin sai kakkospalkinnon ja tuomari nosti vinokinttuisen, lonksupolvisen rimppanan luokkavoittajaksi.

Koska B-welsh-edustus tosiaan oli hyvin kovatasoinen, rimpula ei enää sitten jatkokehässä pärjännyt. Ja miksi olisikaan, kun muilla luokkavoittajilla oli ykköspalkinnot.

Tyyppi yrittää saada ponia poseeraamaan tuomarille, mutta ponista ilmeisesti on tärkeämpää näyttää hyvältä kameroiden suuntaan. Kasvutavoitteeksi olen asettanut sen, että säkä tavoittaisi edes lautaskorkeuden.

Ruusuketta ojentaessaan tuomari kehui, että tamma on nätti ja sillä on tosi hyvät liikkeet, mutta valitettavasti jaloissa on aika paljon sanomista. (Totesin vaan, että niinhän sillä on.) Ylälinjaan kaivattaisiin rutkasti lisää lihasta (juu, niinhän sinne tarvittaisiin, nimimerkillä ponillani on selässä ja niskassa lihasten paikalla kuopat). Mutta muuten poni on hyvässä kunnossa (laitumella lihoo ja talvikarvan rippeetkin lähtivät hyvissä ajoin viime viikolla).

Kieltämättä harmittaa, että vinot jalat aina vievät mahdollisuuden ykköseen, mutta niinhän sen vaan pitää mennä. Näyttelyiden pitää ohjata jalostusta terveeseen suuntaan, eikä vinoja jalkoja varsinaisesti voi pitää minkäänlaisena jalostusideaalina.

"Tahdikas, melko lennokas ravi." Ponin ilme kertoo olennaisen sen fiiliksistä.

Tuomari Tuula Pyöriän näkemys Ruusasta oli tällainen: "Ryhdikäs. Elegantti. Ilmeikäs pää. Pitkä kaula, taipumusta alakaulaan. Hyvä säkä ja syvyys, pitkä lanne. Hento luusto jaloissa. Eritt. ahdas edestä. Tahdikas, melko lennokas ravi. Mej. hajavarpainen. Tahdikas, matkaavoittava käynti." 

Ehkä tässä kohtaa voi lohdutukseksi vähän taputtaa itseään selkään, että kokenut Hippos-tuomari ei mainitse analyysissään mitään sellaista vikaa, mitä täti ei olisi ehtinyt näiden kolmen yhteisen vuoden aikana jo moneen kertaan panikoida. Tosin poni on minusta levinnyt viime aikoina kivasti edestä, joten salaa toivoin, että etuosan ahtautta olisi voitu tällä kaudella kuvailla jo ilman erittäin-sanaa.

"Tahdikas, matkaavoittava käynti." Ruusan vahvuus näyttelyeläimenä on se, että se pystyy esittämään peräkanaa lennokasta ravia ja rentoa  käyntiä. 

Vaikka rimpula esiintyi kehässä hyvin, reissusta jäi paha mieli.

Kitkerän jälkimaun aiheuttivat näyttelyn oheisnäytöksenä järjestetyt traileriin menemättömyysesitykset à la Ruusa. Ja erityisen kitkerää oli oma kykenemättömyys toimia tilanteessa rauhallisesti ja nätisti.

Poni, joka on aina ennen kävellyt traileriin suoraan kuin sillä ei olisi elämässään muuta vaihtoehtoa, on viime aikoina keksinyt aika paljonkin vaihtoehtoja.

Mihinkään ponin tänään valitsemista vaihtoehdoista ei sisältynyt lastautumista kohtuulliseksi katsottavassa ajassa. Sen sijaan niihin lukeutui mm. jalkojen juurruttamista maahan, lastaussillan ohi jyräämistä ja balettiloikkia lastaussillalta sen viereen. Toki myös perinteinen tulen traileriin - enpäs tulekaan -peruutus tuli useaan kertaan toistettua.

Ponin sinnikäs vastahankaisuus herätti jotain rumaa tädin sielussa. Ensin hävetti ponin käytös, mutta tilanteen rauhoituttua alkoi hävettää etupäässä oma toiminta.

Onneksi noin puolen tunnin taistelun jälkeen uupuneen tädin mielessä kävi, että jospa kokeiltaisiin sittenkin hyvällä eikä pakolla. Ruusa, ilmeisen väsyneenä sekin, hyväksyi kompromissin. Myslikippo nenänsä alla se otti askeleen kerrallaan kohti koppia ja aika nopeasti kaikki neljä jalkaa oli saatu trailerin matkustusosaston puolelle. (Tätä taktiikkaa kyllä testattiin jo ennen taistelun kärjistymistä, mutta kenties ei riittävässä laajuudessa.)

Jälleen kerran poni oli emäntäänsä viisaampi ja opetti tärkeää läksyä: Kun hermostuu, menettää pelin. Ja hyvällä saa aina yleensä enemmän kuin pahalla.

Täytyy vain toivoa, että jollain harjoituksella saisin takaisin sen ponin, jonka kanssa on ilo reissata yksinkin. Edellinen harjoitusyritys taisi mennä vähän pieleen, sillä sen tuloksena lievästä vastustelusta edettiin nykyisenkaltaiseen pattitilanteeseen. Vaikka mukana oli runsaasti porkkanoitakin.

Onneksi ponilla sentään on paikka, jossa pääsee välillä irti ihmisistä ja niiden hölmöilyistä.