Loimittaako vai eikö loimittaa, kas siinä pulma

Kun hyytävä pohjoistuuli juhannusviikolla riepottelee vuorotellen vettä ja räntää lämpötilan pysytellessä kymmenen tuntumassa tai alle, tilanne on hiukan hysteerisyyteen kallistuvalle loimittajalle vaikea.

Toisella olkapäällä istuu piru, joka pelottelee ponin palelemisella, toisella samanmoinen muistuttelemassa, että kyseessä on karvapeitteellä varustettu eläin.

Karvapeitteellä varustettu eläin ei ole pahasti vihainen viikonlopun tapahtumista, vaan seurailee edelleen emäntäänsä laitumella.

Vaikka on kesä, pidätän oikeuden loimittaa poniani pahimmilla säillä. Kun Ruusan päälle sataa riittävästi vettä, poni kastuu ihoa myöten ja tärisee kylmästä.

Toki aina löytyy joku viisas, jonka mielestä poni ei täristessään palele, vaan "lämmittää itseään".

Totta kai hevonen lämmittää itseään tärisemällä, niinhän ihminenkin tekee. Omasta elämästä kerätyn empiirisen aineiston varassa kuitenkin väittäisin, että jos täytyy itseään tärisemällä lämmittää niin siinä vaiheessa paleltaa kyllä jo aika h-vetisti. Epäilenkin, että väite hevosen palelemattomuudesta on kehitetty helpottamaan ihmisen omaa oloa tilanteessa, jossa tärisevä hevonen on syystä tai toisesta tarpeen jättää ulos ilman takkia.

Niinpä viimeksi maanantaina oli pakko ajella laitumelle vielä illalla tarkastamaan tilanne. Odotin kohtaavani siellä suuren loimitustarpeen, joten pakkasin autoon useita takkivaihtoehtoja.

Mutta vastassa ei ollutkaan märkänä tärisevää ponia vaan poni, jolla ei ollut mitään hätää.

Yllätin melkein itsenikin, kun kykenin jättämään loimet autoon. Harjoittelemme ponin kanssa nyt sitä kuuluisaa karaistumista. Poni karaistuu laitumella ja minä karaistun ajatukselle ponin altistumisesta epäsuotuisille luonnonvoimille. (Kohtuullisessa määrin.)

Loimitanko vai enkö -episodi sai minut myös muistamaan, miten ihanaa on huolehtia ponistaan ihan itse. Aluksi vastuu painoi hartioilla lyijyn tapaan, mutta pian itsehoito alkoi tuntua taakan sijaan vapautukselta. Eipähän tarvitse stressata, hoitaako joku muu poniani niin kuin pitäisi.

Voi kunpa saisin hoitaa ponini aina itse (vaikka ymmärränkin, ettei se marraskuun mutakelissä välttämättä tunnu enää yhtä auvoiselta kuin kesälaitumella). Lottovoittoa odotellessa...

Välillä sataa, välillä paistaa. Kun sateen jälkeen ehtii kuivua, sokeriponikin pärjää laitumella pelkässä syntymäasussaan. (Mutta miksi se haluaa syödä juuri siinä kohdassa, missä on eniten niittyleinikkejä?)