Sydänsärkyjä

"Ruusa on aika rauhallinen kaksivuotiaaksi." Tällaisen lauseen kuuleminen hätkähdytti minua tänään. Minulle tulee ponistani mieleen monia adjektiiveja, mutta noin keskimäärin "rauhallinen" ei ole ihan ensimmäisten joukossa.

Tältä pohjalta odotin Ruusan protestoivan sairastarhausta uudessa paikassa riekkumalla ja nakkelemalla niskojaan. Mutta ei. Siellä se tönöttää päätään riiputtaen tai heinää hiljaksiin natustellen.

Minusta Ruusa ei ole niinkään rauhallinen kuin masentunut. Yhdistelmänä muutto uuteen paikkaan ja muutto sairastarhaan ei - kauniisti sanottuna - ollut paras mahdollinen.

Ilmeisesti ainoa ilo ponirukan virikkeettömässä arjessa on se, että sen oma ihminen ilmestyy hetkeksi paikalle. Tämän olen päätellyt saamastani ylenpalttisen riemukkaasta vastaanotosta. Poni hörisee kuin sanoisi "ihanaa kun tulit, vie minut äkkiä pois".

Kun käymme kävelyllä, Ruusan askel nousee sitä keveämmin, mitä kauemmas taakse talli jää. Aina välillä pitää muistuttaa sitä siitä, että ainoa sallittu askellaji on käynti.

Lehmät ovat kivoja.

Kotiinpäin kääntyessä ponin ilme muuttuu. Korvat kääntyvät höröstä taakse ja ponin kaviot kasvattavat äkkiä juuret. Kun Ruusan komentaa liikkeelle, se saattaa pompata pystyyn. Vähintäänkin yrittää ottaa hampailla hihastani kiinni.

Ja kun joudun jättämään ponin vankilaansa (a.k.a. sairastarhaan), se jää kiihkeänä hörisemään perääni. Huutelee niin kauan kuin pysyn sen näköpiirissä.

Sydänhän tällaisessa särkyy. 

Kunpa voisin viettää ponini kanssa enemmän aikaa nyt, kun sillä ei ole kosketusta lajitovereihinsa.

Kunpa hevostohtori maanantaina sanoisi, että jalka kestää jo ihan kohta laumaelämää.

Nimenomaan laumaelämää Ruusa nimittäin kaipaa, joka solullaan. Ei sitä voi olla huomaamatta.

P.S. Hengitys on ollut parempi nyt, kun Ruusalla on karsinassaan kosteasta turpeesta tehty patja. Paitsi että kuulin ponin tänään yskähtävän ensimmäistä kertaa muuton jälkeen.