Jihaa, sanoi poni - auts, sanoi täti

Onko ponikon kipeiden jalkojen määrä vakio? Toivottavasti ei ainakaan lisääntymään päin.

Ruusan kylmäyspatja vaihteeksi ihmiskäytössä.
Jalka ei mahtunut patjan kanssa kenkään kuin
vähän varpaista.

Kun ponin jalka on terveeksi todettu, ponin kylmäpatja tuli vaihteeksi tädin käyttöön.

Ruusan pääkoppa nimittäin ei olisi kestänyt enää yhtään vain kävelyä -päivää (ja eilen kävelykin jäi työpaikan kehitysseminaarin takia väliin), joten päätin päästää sen kentälle purkamaan patoutunutta energiaansa hyvällä pohjalla.

Mutta eihän juokseminen käy päinsä ilman huolellista kävelytystä, joten ei kun poni narun nokkaan ja metsäpolulle.

Ponilla vaan oli vähän eri käsitys metsään menon tarkoituksesta.

Pehmeä metsäpolku poltteli ponin kavioiden alla siinä määrin, että Ruusa pyrki pitämään ne kaikki koko ajan ilmassa. Mutta koska painovoiman lait pätevät myös pieniin teiniponeihin, sen kaviot tömähtelivät aina välillä maahan. Valitettavasti maan ja kavion väliin sattui kertaalleen myös taluttajan nilkka.

Hetki piti puhallella ja miettiä, pystyykö jalalla vielä kävelemään. Mielessä kävi, että olisihan se ironista, jos nilkkani pitäisi kipsata - tuuraan nimittäin töissä tällä hetkellä ihmistä, joka mursi nilkkansa juoksulenkillä metsässä.

Ilmeisesti selvittiin kuitenkin pehmytkudosvammoilla, tai ainakin jalka tuntuisi mojovasta turvotuksesta huolimatta toimivan. Mutta jonkin verran kylmäystä tämä kyllä vaatii.

Ehkäpä siinä ihmisen oman tilan kunnioitusjutussa on jotain perää... Jos pitäisin aina tiukasti kiinni omasta tilastani, ehkä Ruusalle ei olisi tullut mieleen pukitella niin lähellä jalkaani.

Onko jotenkin outoa, että olen vähemmän huolissani oman jalkani vammoista kuin siitä, miten ponin jalka mahtoi kestää tämänpäiväiset riekkumiset?

Nimittäin kun poni tajusi saavansa juosta, se ei todellakaan tyytynyt mihinkään hillittyyn ravailuun. Ensin lämmöt päälle kunnon kiitolaukalla pukkien kera. Sitten vähän raviliikkeiden esittelyä ja taas laukkaa. Rallittelusta ei meinannut tulla loppua. Hikikin pukkasi pintaan.

Pokkarilla on vaikea saada otettua kuvaa ravin kauneimmasta hetkestä, joten jouduin tyytymään tällaisiin könkkäkuviin.

Toivon siis hartaasti, että eläinlääkäri oli oikeassa jalan terveydestä. Vähän pelottaa mennä huomenna tallille, jos vaikka hankkari onkin taas turvoksissa...

En oikein tiedä, miten tämä normaaliliikutukseen palaaminen olisi ollut viisainta tehdä. Energiaa oli kuitenkin pakkautunut poniin niin paljon, että se jo eilen aamulla puhisten ravasi karsinan kokoisessa savitarhassaan ympyrää. Halusin pahimmat pöllöilyt pois alta pitävällä pohjalla ennen kuin uskalsin suurentaa ponin ulkoilualuetta.

"Kummia kavereita, kun eivät lähde ollenkaan mukaan juoksuleikkeihin", ihmetteli Ruusa.

Jalka tuntui riekkumisen jälkeen hiukan lämpimältä. Olisikohan kuitenkin pitänyt enemmän rajoittaa ponin touhua?

Kylmäsin jalan varmuuden vuoksi sekä vedellä että savella. Ja muutkin jalat saivat savesta.